Akava reloaded – Vallan käytäviltä kabinetteihin 1995–2010

© Ilkka Levä ja Akava 2011

Johdanto 

Akava täytti 60 vuotta 14.12.2010. Se on kasvanut pienestä akateemisesta herrakerhosta korkeasti koulutettujen työntekijöiden keskusjärjestöksi. Akavan historiasta on julkaistu vuonna 2000 tutkija Jukka Muiluvuoren tutkimus AKAVA 1950–2000 Oma ja yhteinen etu, jossa on käsitelty järjestön historiaa 1990-luvun lopulle pääsääntöisesti vuoden 1995 organisaatiouudistukseen asti.

Voimakkaan kasvun aikaa

Tässä artikkelissa keskitytään keskeisimpien muutoksien kuvaamiseen organisaatiouudistuksen jälkeisinä viitenätoista vuotena 1995–2010. Tuona aikana Akava on kehittynyt sekä jäsenmäärältään että toimintakulttuuriltaan työmarkkinajärjestöksi. Jäsenmäärä kasvoi 1990-luvun puolivälistä vuoteen 2010 huikeasti – taustalla oli yhteiskunnan yleisen koulutustason nousu ja suomalaisen työelämän rakenteelliset muutokset.

Akavassa oli vuonna 2000 reilut 375 000 jäsentä. Vuonna 2009 jäseniä oli jo 538 000. Kuudensadan tuhannen jäsenen raja ylittynee viimeistään 2015. Puolet jäsenistöstä työskentelee yksityisellä sektorilla, kolmannes kunnissa ja hieman yli kymmenesosa valtiolla.

Laaja haastatteluaineisto lähteenä

Artikkelia varten on haastateltu keskeisiä akavalaisia toimijoita sekä muita työmarkkinavaikuttajia, joilla on ollut kosketus Akavaan ja sen toimintaan tutkimusajalla. Yhteensä tehtiin 50 haastattelua. Olen pyrkinyt siteeraamaan haastateltujen omia sanoja mahdollisimman paljon, jotta lukijalle hahmottuisivat ne työmarkkinatoiminnassa kohtaavat merkitystodellisuudet, joita jokainen toiminnassa mukana olevan työmarkkinatahon edustaja tähän yhteiseen konserttiin tuo. Ajatukseni on ollut, että moniäänisyys auttaa lukijaa hahmottamaan niitä jännitteitä ja voimakenttiä, joita työelämän pelisäännöistä sopimisessa ja päättämisessä vallitsee – aina jokaisessa aktuaalisessa asiassa ja tilanteessa erikseen.

Kansallisesta talousturbulenssista uuteen EU-järjestykseen 1994–1999  

3.6.1994: Uusien toimintatapojen aika

Professoriliitolla ja muilla pienillä liitoilla oli musta hevonen Akavan puheenjohtajakilvassa: maanpuolustuskorkeakoulun professori Mikko Viitasalo. Hän tuli puheenjohtajavalintansa jälkeen tupo-keltanokkana mukaan tulopoliittiseen sopimuspöytään, kun Suomessa elettiin jännittäviä hetkiä. Muutamaa vuotta aiemmin maahan oli iskenyt suuri lama, joka piteli edelleen tavallista palkansaajaa otteessaan. Jopa akateemiset diplomi-insinöörit, opistoinsinöörit, ekonomit ja arkkitehdit olivat saaneet huomata, että insinöörien 1969 perustama vapaaehtoinen työttömyyskassa oli tullut tarpeeseen ja jäädäkseen. Siitä sukeutui sittemmin nykyinen IAET-kassa.1 

Jotain muutakin oli tapahtunut. Suomessa elettiin kiihkeätä uudistumisen ja uudistamisen aikaa, minkä seurauksena lama oli alkanut taittua. Siitä huolimatta vielä esitettiin miljardileikkauksia kuntabudjetteihin julkisen sektorin rakennemuutoksen vauhdittamiseksi. Neuvostoliitto oli hajonnut ja maa oli keskellä sisäpoliittisia kiistoja, joiden vuoksi huomio läntiseen naapuriin oli minimissä. Suomen taloutta laitettiin eurokuntoon isolla kädellä. Itäisen naapurin kanssa käydystä bilateraalikaupasta ja suljetusta systeemistä siirryttiin avoimeen, kaikki kansalliset rajat ylittävän kilpailun maailmaan. Kuntien valtionosuusuudistuksessa 1993 kuntien valtionavuilta oli poistettu ”korvamerkinnät”.

Aika muuttua ja muuttaa työmarkkinoita

Muutoksen tuulet puhaltelivat samaan aikaan myös Akavassa. Yhdelle kaudelle ennen eläkkeelle jäämistä valittu puheenjohtaja, kaikkien tuntema sanavalmis oppimestari Voitto Ranne väistyi. Johtajaksi nousi vahva Viitasalo, joka viljeli akavalaista herrasmiesperintöä joidenkin mielestä jopa hieman sotilaallisen aristokraattisesti.2 

Samaan aikaan eli vuoden 1995 alusta oli toteutettu toinen pitkään vireillä ollut, osin edellistäkin suurempi muutos: Akavan keskusjärjestörooli oli eriytetty neuvottelutoiminnasta pitkällisten valmistelujen jälkeen. Neuvottelujärjestöjen tehtävät otti harteilleen yksityisellä puolella YTN, joka rekisteröitiin vuonna 1993 nimellä Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelujärjestö ja joka oli muodostettu alun perin jo vuonna 1973. Julkisella puolella neuvottelujärjestöksi tuli Akava-JS, jonka toimintapiiriin sisällytettiin kunnan, valtion ja kirkon toimialat. Pääsopimustilanteeseensa jo 1980-luvulta lähtien tyytymättömät lääkärit saivat oman Akava-JS:n alaisen sopimuksen perustamalleen Lääkärikartellille, jossa olivat mukana myös eläinlääkärit ja hammaslääkärit.

Uudistus ei ollut helppo eikä kivuton tehtävä. Sen toteuttaminen nähtiin kuitenkin välttämättömäksi, sillä edellinen uudistus oli tehty 1970. Akavan jäsenmäärä oli samana aikana kasvanut 40 000:sta 320 000:een. Oli aika muuttua ja muuttaa työmarkkinoita, todettiin Akavan vuosikertomuksessa muutoksesta.3

Ajatus järjestön uudistamisesta syntyi puheenjohtajiston Nizzan matkalla elokuussa 1988.4 Puheenjohtaja Raimo Lehtisen kaudella asiassa ei kuitenkaan suuremmin edetty, vaikka hallitus hyväksyikin kehittämistyön jatkovalmisteluun Lontoossa lokakuussa 1988.5 Lehtisen mukaan tämä
oli ehkä vähän henkilökysymyskin, että niin kauan kuin on sama henkilö puheenjohtajana, niin ei siinä vissiin paljon hirveän suuria ajatuksia sitten ollut” läpi viedä muutosta.6

Risto Piekka muistelee 1980-luvun lopussa niin monen asian kaatuneen puheenjohtaja Lehtisen päälle, ettei Lehtiselle jäänyt aikaa hoitaa asiaa.7 Ranteen tultua puheenjohtajaksi vuonna 1991 alkoi tapahtua.

Aluksi tarkoituksena oli synnyttää omat pääsopijajärjestöt sopimusaloittain (Kunta, Valtio, Kirkko, Opetus). Takataskussa kuitenkin pidettiin myös toisenlaista mallia, jossa koko julkinen sektori olisi pääsopijana. Tämä malli eli Akava-JS toteutui OAJ:n liputettua voimakkaasti mallin puolesta.8

YTN:n kehittäminen sai vauhtia huhtikuussa 1990 Akavan hallituksen kokouksessa, jossa esiteltiin aiemmin saman vuoden talvella asetetun työryhmän työtä ja päätettiin jatkaa sopimusten allekirjoittamiskäytäntöjen kehittämistä niiden ja niitä koskevien käytäntöjen selkeyttämiseksi. YTN-järjestöt päättivät selkeyttää ja tehostaa toimintaa vuoden 1992 lopussa. Neuvottelukunta muutettiin vuoden 1993 alusta rekisteröidyksi yhdistykseksi, jonka nimeksi tuli Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelujärjestö YTN ry (nykyisin Ylemmät toimihenkilöt YTN). 9

Ristivetoa muutoksissa

Puheenjohtaja Voitto Ranne muistelee, että organisaatiouudistukseen liittyneet irtisanomiset olivat ”hyvin tuskallista”. Kaikki eivät myöskään olleet muutoksen kannalla. Neuvottelupäällikkö Antti Tuomi kertoo vastustaneensa ajatusta. Hänen mielestään Akavan olisi tullut edelleen neuvotella omalla nimellään, jotta ihmiset tunnistaisivat järjestön. Sosiaalityöntekijöiden liiton puheenjohtaja Eila Malmström muistelee myös toimiston vastustaneen ”aika lailla”. Erityisen vaikeaa oli määritellä, keitä jää uuteen organisaatioon ja ketkä lähtevät. Jakoa mietittiin pitkään saamatta tehtyä lopullista päätöstä. Sitten varapuheenjohtajat linnoittautuivat Hotelli Hesperian huoneeseen ja laativat listan Akavan keskusjärjestöön jäävistä työntekijöistä, neuvottelujärjestö Akava-JS:n työntekijöistä sekä irtisanottavista.10  Irtisanomisia puitiin myöhemmin jopa oikeudessa asti, mutta ne saatiin sovittua ilman langettavia tuomioita osapuolien kesken puheenjohtaja Viitasalon aikana, joka eheytti toimistoa.11

Paineita muutokseen tuli monelta suunnalta. Julkisen sektorin puolella Lääkäriliitto oli haikaillut omaa sopimusta jo vuoden 1984 lakon aikana. Yhteistyökumppaneita lähdettiin sillä suunnalla etsimään muista akavalaisista terveydenhuoltoalan järjestöistä ja perustettiin Akater ry. Akateemisten terveydenhoitoalan järjestöjen yhteistyö kuitenkin kuivui kokoon jo ennen vuosikymmenen vaihdetta, kun lääkärien sydämistyivät farmaseuttien ehdotukseen ottaa heidän palkoistaan farmaseuttien korotukset.

Lääkärikartelli perustettiin 1991 ja TVK:n konkurssin seurauksena pääsopimusta jouduttiin tarkastelemaan uudelleen. Lääkärit saivat nyt oman Lääkärisopimuksen kuntapuolelle. Painetta tuli myös yksityiseltä sektorilta. Sinne oli perustettu työyhteenliittymä YTN eli Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunta 1973 insinöörien ja arkkitehtien toimesta. He ryhtyivät esittämään vaatimuksia sopimustoiminnan eriyttämisestä heti Akavaan liittymisestään lähtien. Suomen Työnantajain Keskusliitto STK teki alusta lähtien selväksi, että teollisuuden ylempien toimihenkilöiden etuasiat hoidetaan STK:n toimesta keskitetysti. Liittotasolla ei tehtäisi erillisiä sopimuksia. Suomen Ekonomiliitto SEFE liittyi YTN:aan 1974 joulukuussa. Hieman tätä aiemmin oli saatu neuvoteltua ensimmäinen perussopimus, joka allekirjoitettiin toukokuun 15. päivänä 1975.

Yhteistoimintalain voimaantulo 1978 nopeutti yksityistenkin järjestäytymistä, sillä siinä määriteltiin akavalaiset henkilöstöryhmäksi ja samalla tunnustettiin myös ylemmät toimihenkilöt tähän ryhmään kuuluviksi. Vuoden 1989 tulopoliittisen ratkaisun yhteydessä sovittiin, että ratkaisun soveltamisesta tehdään työehtosopimus YTN:n ja STK:n välillä. Työnantajapuoli ei kuitenkaan hyväksynyt valtakunnansovittelijan tuolloin laatimaa neuvottelutulosta asiasta ja sopimus raukesi. Toimihenkilöiden sopimustoiminta hajautui keskitetystä alakohtaiseksi 1994 ja YTN esitti keskeisille työnantajaliitoille työehtosopimusten solmimista ylempien toimihenkilöiden työsuhteiden ehdoista. Ensimmäinen työehtosopimus solmittiin Metalliteollisuuden Keskusliitto MET:n kanssa 1994 ja toinen Suomen Konsulttitoimistojen liitto SKOL:n kanssa 1995.12

Jäsenmaksukäytännöt kivenä kengässä

Jäsenmaksuasia muodostui keskeiseksi arvostelun kohteeksi. Yksityisellä puolella ei haluttu rahoittaa julkisen sektorin neuvottelutoimintaa jäsenmaksuissa, koska se ei tuonut heille mitään. Ekonomiliiton toimitusjohtaja Markku von Hertzenin mukaan pääsopijuus haluttiin eriyttää keskusjärjestötehtävistä, etteivät julkisen sektorin neuvottelijat voisi tuottaa seurauksia, joita yksityisellä ei haluttaisi.13

Jäsenmaksujen pienennys merkitsi auttamatta henkilöstön vähennystä. Markku Äärimaa Lääkäriliitosta toimi yhtenä Akavan varapuheenjohtajista supistuksista päätettäessä. Hänen mukaansa tilanteessa oli suurta dramatiikkaa, mutta muutos oli pakko tehdä maailman muututtua ympärillä. Hänen mielestään uudistus rauhoitti hallitustyöskentelyä, sillä ne järjestöt tulivat päättäjiksi, joita asiat koskivat.14  Entinen puheenjohtaja Risto Piekka toteaa uudistuksen merkityksestä seuraavasti: Jos uudistusta ei olisi tehty, Akava olisi hajonnut.15 Tämän mielipiteen jakavat monet silloiset vaikuttajat. Jopa muutosta vastustanut Rauno Selenius Lakimiesliitosta toteaa nykynäkemyksenään: Ehkä se oli oikea valinta, kun valtiokin on mennyt niin pieneksi. 16 Suomen Ekonomiliitto SEFE:n entinen neuvottelujohtaja ja Akavan nykyinen puheenjohtaja Sture Fjäder toteaa ratkaisusta:
Ainoa oikea, loistava oivallus, koska me YTN:ssä jo tajuttiin, että siirrytään tämmöiseen sopimusalakohtaiseen toimintaan 1990-luvun puolivälissä. YTN ry:tä ryhdyttiin rakentamaan sopimusaloittain – suunnitteluala, teknologiateollisuus, pankkiala, kemian ala ja niin edelleen.17

TVK:n konkurssi kimmokkeena

Yksi tekijä muutoksen taustalla on syytä tuoda esiin. Suomen Työn Yhtymä -nimellä vuonna 1922 perustettu Toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöjen keskusliitto (TVK) teki konkurssin syksyllä 1992 . Tämä pakotti muuttamaan kunnallista pääsopimusta, jolla neuvottelutoiminnan rajat määriteltiin. Tässä yhteydessä Kunnallisen virkaehtosopimuksen menettelytavat muuttuivat. Aiemmin pelkät lääkäriliitteet omannut Suomen Lääkäriliitto sai oman sopimuksen kunnalliselle puolelle, jossa valtaosa lääkäreistä palvelee. Tämä laukaisi samalla paineen, jota lääkärit olivat Akavaan kohdistaneet. Enää ei tarvinnut esittää erouhkauksia, saati sitten toteuttaa.

Akava saattoi eheytyä ja muuttaa samassa yhteydessä organisaatiotaan. Jorma Reini joka toimi STTK:n puheenjohtajana vuosina 1975–1990 ja valtakunnansovittelijana vuosina 1990–1997, ajoi TVK:n kaaduttua Suomeen yhtä toimihenkilöjärjestöä. Reini harrasti kuivaa huumoria. Akavalaisten järjestötoimikunnassa esitettiin kysymys, miten Akavalle käy uudessa tilanteessa. Hän oli vastannut:
Te voitte tehdä siitä säätiön ja istua sitten täällä ylioppilaslakit päässä.18

Uusi työmarkkinarooli

Muutoksen merkitys oli kieltämättä suuri: nyt Akavalla oli ensimmäistä kertaa sellainen työmarkkinarooli, jossa keskusjärjestörooli oli eriytetty neuvottelutoiminnasta. Neuvottelujärjestöjen tekemistä työ- ja virkaehtosopimuksista saatettiin päättää itsenäisesti, eikä mahdollinen keskusjärjestön allekirjoittama tulopoliittinen sopimus merkinnyt automaattista työehtosopimusten ja virkaehtosopimusten hyväksymistä.19

Työtaisteluvalmius jatkuvaksi

Muutosten myötä omattiin ensimmäistä kertaa selkeästi todellinen ja jatkuva työtaisteluvalmius, kun keskusjärjestön rooliksi tuli keskittyä tulopoliittisiin sopimuksiin sekä muuhun yhteiskunnallinen vaikuttamiseen ja neuvottelujärjestöt saivat pääsopijaoikeudet. Lakossahan oltiin kyllä oltu jo aiemmin. Vuoden 1984 kevään muistavat monet opettajat, kirjastonhoitajat, lääkärit ja monet muut akateemiset osaajat. Vuonna 1983 oli Akavassa teetetty banderollit valmiiksi järjestötoimintaa varten ilman selkeää lakkotarkoitusta. Jo seuraavana vuonna ne osoittautuivat käyttökelpoisiksi ja sopivasti laadituiksi: Tieto – taito – vastuu. Jopa itsenäiset lääkärit suostuivat ottamaan ne käyttöön ulosmarsseihinsa suurimpien kuntayhtymien keskussairaaloista.20 

Yhteistyön henki elpyi

Laman jälkeinen kriisitietoisuus oli levinnyt koko yhteiskuntaan. Sen mukaisesti palkansaajakeskusjärjestöt halusivat olla mukana nostamassa Suomea lamasta. Aikakauden uudenlaisen työmarkkinayhteisöllisyyden, eli ”Korpilammen hengen” paluun selkeimpänä osoituksena voidaan pitää työmarkkinoiden keskusjärjestöjen kannanottoa Euroopan taloudellista yhdentymisestä ja kansallisen yhteistyön lähtökohdista kesäkuussa 1994.21 Tuossa historiallisessa paperissa Akava, Liiketyönantajain keskusliitto, SAK, STTK sekä Teollisuus ja työnantajat ottivat yhteisen kannan yhdeksään Euroopan integraatiota koskevaan kohtaan.

Yhteen ääneen eurooppalaisen integraation puolesta

Järjestöt katsoivat, että kansantalouden ongelmien ratkaisu edellytti pitkäaikaista talouspolitiikkaa työttömyyden alentamiseksi, velkaantumisen hallitsemiseksi ja julkisen sektorin tasapainottamiseksi. Luottamus kansantalouden suorituskykyyn palautuisi sovittamalla yleinen talouspolitiikka työmarkkinapolitiikan kanssa yhteen sekä tekemällä yhteistyötä myös työmarkkinoilla.

Kannanotto oli poikkeuksellinen ja kauaskantoinen, joten sitä on syytä tarkastella hieman lähemmin. Etuja listattiin seuraavasti:
  • Yhteistyö saisi hyvät edellytykset, jos Suomi liittyisi Euroopan unioniin. Jäsenyys nähtiin kaikkien työmarkkinaosapuolien mielestä keskeisenä sekä suomalaisten hyvinvoinnille että elinkeinoelämän menestymiselle.
  • Toisessa ja kolmannessa kohdassa asetettiin ikään kuin ehdot ensimmäiselle kohdalle: niissä ensinnäkin vakuutettiin sitoutumista kolmikantayhteistyöhön ja otettiin tavoitteeksi sen noudattaminen ja soveltaminen Suomen olosuhteisiin. Kolmannen kohdan mukaan järjestäytymisvapaus kuului edelleen suomalaisten perusoikeuksiin.
  • Neljännessä kohdassa todettiin, että työmarkkinatoiminta perustuu yhteisymmärrykseen tähtäävään neuvottelu- ja sopimustoimintaan, jonka käytännön toiminnan muodot ja sisällöt työmarkkinaosapuolet päättävät aina kulloinkin erikseen. Mikään siihen asti noudatettu käytäntö ei siis tämän mukaan ollut normi.
  • Viidennessä kohdassa lujitettiin ensimmäisessä kohdassa luotua yhteyttä toteamalla, että henkilöstön osallistuminen heitä koskeviin asioihin johtaa sekä ihmisten että yritysten kannalta ”hyvään tulokseen”.
  • Kuudennessa kohdassa paalutettiin kaiken taustaa todettaessa, että ”hyvä tuottavuuskehitys” on kilpailukyvyn välttämätön edellytys. Kerrottiin myös, että tämän toteutuminen vaatisi ”jatkuvaa kehittämistyötä ja voimavarojen riittävää ohjaamista henkilöstön tietojen sekä taitojen parantamiseen”. Tämä kohta oli selkeä kädenojennus palkansaajien keskusjärjestöille.
  • Seitsemännessä kohdassa liikuttiin yleisemmällä tasolla, kun todettiin, että sosiaaliturvan on Suomessa kattavaa ja vastaa yleistä eurooppalaista tasoa. Kasvava talous nähtiin sosiaaliturvan ylläpitämisen ja kehittämisen ehdottomaksi edellytykseksi. Integraation esitettiin luovan edellytyksiä välttämättömän kasvun aikaansaamiseksi ja vaikuttavan tällä tavoin myös hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen.
  • Kahdessa viimeisessä kohdassa oli lausumia työelämän säädösten käytäntöön soveltamisesta sekä EU-normien saattamisesta voimaan Suomessa sopimusteitse.
  • Työmarkkinajärjestöjen kannanottopaperissa hahmoteltiin näkyville siis tulevia yhteistyön muotoja muuttuvassa eurooppalaisessa tilanteessa. Paljon oli työtä vielä kuitenkin jäljellä, jos mittarina piti vaikkapa Suomen tuolloin mahdollista EU-jäsenyyttä.

Miksi sopimista koskevan yhteistyön jatkumista julistettiin kannanotossa yhteisesti kaikkien keskeisten tahojen kesken? Eikö asiaa olisi voitu hoitaa ilman kannanottopaperia keskinäisillä sopimuksilla? Toki näinkin, mutta vaikka ei puhuisi mistään suuresta katkoksesta 1990-luvun alun laman aikana, lienee kuitenkin syytä nostaa esiin muutama muuttunut tekijä. Suomen Työnantajien Keskusliiton (STK) johtajana toiminut Tapani Kahri kuvaa ajanjakson poikkeuksellisuutta seuraavasti: ”Ja se 90-luvun alku, niin se oli sitten semmoista, että se on ainoa kerta mun noissa hommissa olo aikana, kun työnantajat olivat selkeästi niskan päällä.” 

Ahon tyyli koetteli yhteistyötä

Tuolloinen pääministeri Keskustapuolueen Esko Aho suhtautui korporatismiin nuivasti ja aiheutti palkansaajapuolella sydämen tykytystä ehdottomuudellaan ja työmarkkinaosapuolille oudoilla, mutkattoman suorilla toimintavoillaan. Palkansaajajärjestöjä ahdisti myös STK:n toimenpidelista , jonka se julkisti vuoden 1991 elokuussa ja jonka  SAK:n varapuheenjohtaja Aarno Aitamurto nimesi Saatanallisiksi säkeiksi. Kyse oli siis jonkinlaisesta uudesta alusta (ainakin symbolisella tasolla) – eli tulevan hahmottelusta muuttuvassa toimintaympäristössä. Palkansaajapuolta tarvittiin edelleen vakauttamaan olosuhteita ja tuottamaan neuvottelupöydissä ennakoitavuutta työnantajapuolelle, sillä oltiin toimintaympäristön laajenemisen kynnyksellä. Kolmikantaa siis ilmiselvästi jatkettaisiin. Mutta maan hallituksen merkitystä kasvatettaisiin samalla tavalla kuin 1970-luvun lopun ”Korpilammen hengessä” oli tapahtunut.

Yhteiskunnallisten voimasuhteiden tilasta antaa hyvän kuvan myös eräs anekdootinomainen tapaus tupo-neuvotteluista. Rauno Selenius toimi Lakimiesliiton toiminnanjohtajana 1991–2000  ja istui tuolloin Akavan hallituksessa. Hän kuvailee Ahon toimintatapoja seuraavasti:
Se oli vielä hyvin outoa kun se oli eka Tupo ja Aho oli pääministerinä, niin se meni neuvotteluihin Aho; ja sitten se halusi, että tuodaan kirjoituskone, että hän rupeaa kirjoittamaan sitä tulopoliittista sopimusta siinä neuvotteluiden alussa: tuokaa hänelle kirjoituskone, että hän tekee sen sopimuksen tässä.23

STTK-J:n tuolloinen neuvottelujohtaja ja nykyinen STTK:n puheenjohtaja Mikko Mäenpää toteaa hänkin, että Aholla oli oma tyylinsä, joka ei ehkä sopinut palkansaajakeskusjärjestöille. Hän ei Mäenpään mukaan tuntunut arvostavan korporaatioita.
Hän liikkui verraten ylhäällä, eikä tullut tähän tasaiselle keskustelemaan. Hän oli aika arrogantti herra siinä vaiheessa.
Toisaalta Mäenpää muistuttaa, että pitää muistaa mikä tilanne maassa oli silloin. Tehtiin nopeita hätäratkaisuja kun kaikki oli romahtanut. Hänen mukaansa jälkikäteisarvio oli, että tehdyt muutokset oli pakko toteuttaa. 24

Esitystapa sävytti suhtautumista

Valtakunnansovittelijana 1997–2009 toiminut varatuomari Juhani Salonius toteaa, että Ahon hallituksen ja STK:n listojen kokema vastaanotto oli vastareaktiota itse julkistuksen aiheuttamalla kokemukselle. Hänen mukaansa monta niiden kohtaa on toteutettu sen jälkeen. Hänen mukaansa kysymys on siitä, miltä jokin asia näyttää julkisuudessa. Eli siitä, kuinka asiat markkinoidaan ja tuodaan esille:
Tietysti sitten, jos esitetään kovia leikkauslistoja valtiovallan taholta, niin silloin ay- liike helposti sanoo, että kolmikanta voi huonosti; ja miksei näitä yhdessä ja niin ja näin. Mutta ne ovat usein sen luonteisia asioita, ettei ay-liikkeeltä saa mitään siunausta niille, ne vain on jossain tilanteessa – päätös päätökseltä – pakko toteuttaa. 25

Vaikka arvio huhtikuussa 1991 maahan tulleen hallituksen linjauksista oli Akavassa jo tehty26, vallitsi Akavan traditionaalisilla Flooran päivän juhlilla toukokuussa 1991 vielä ainakin päällisin puolin sopu. Pääministeri Esko Aho kunnioitti läsnäolollaan juhlaa, mikä oli erittäin poikkeuksellista.  

EU-jäsenyys jakoi kansalaisten mielipiteet – Akavassa vallitsi luottavainen konsensus asiassa

Työmarkkinajärjestöjen kannanottoon sisältyi viesti Euroopan unionin jäsenyyden suhteen, mutta se ei ollut itsestäänselvyys, vaikka Suomi oli jättänyt jäsenhakemuksen jo 1992. Akavan vuoden 1994 toimintakertomuksessa nimittäin todettiin tärkeä aikalaishuomio. Suhtautuminen Euroopan unioniin oli yksi keskeisin ”ongelma kansakunnan lähihistoriassa”.28 Kysymyksessä oli sen kokoluokan asia, että Elinkeinoelämän Valtuuskunta (EVA), joka toimi Suomen unilukkarina Euroopan unionin suhteen, tilasi Yhdyskuntatutkimukselta tutkimuksen suomalaisten suhtautumisesta EU-jäsenyyteen.29 

Tuon tutkimuksen mukaan kannanotot jäsenyyteen vaihtelivat jonkin verran viiteryhmittäin huhtikuussa 1994. Ammattiryhmittäisen jaottelun mukaan tarkasteltaessa:

Ammattiryhmä

Jäsenyyden kannalla

Jäsenyyttä vastaan

Johtavat ja ylemmät toimihenkilöt

62 %

23 %

Yrittäjät ja ammatinharjoittajat

49 %

40 %

Opiskelijat

41 %

35 %

Työttömät

32 %

39 %

Maatalousyrittäjät

9 %

75 %


Puolueiden kohdalla voimakkainta kannatus oli Kokoomuksen parissa, jossa 74 prosenttia suhtautui myönteisesti Suomen jäsenyyteen, kun taas Vasemmistoliiton parissa jäsenyyttä vastaavasti kannatti ainoastaan 15 prosenttia kyselyyn osallistuneista. Vihreiden osalta kannattajia oli 33 prosenttia ja SDP:ssä 51 prosenttia.

Ammatillisten keskusjärjestöjen jäsenyyden suhteen Akavan jäsenyys korreloi jonkin verran myönteisen EU-kannan kanssa, sillä 61 prosenttia akavalaisista ilmoitti kannattavansa jäsenyyttä. Varsin polarisoituneen tilanteen vaa’an kieleksi nousi ryhmä ”ei osaa sanoa”. Kaikilla tarkastelutavoilla (sukupuoli, ikä, koulutustaso, ammattiasema, keskusjärjestöjäsenyys, puoluekanta, asuinpaikka) mitattuna tällaisen vastauksen antaneiden osuus vaihteli 15 prosentista aina 29 prosenttiin.30 Vaeltavia ääniä oli siis paljon tarjolla.

Epätietoisuus näkyi kansanäänestyksen alla

EU-kysymys jakoi voimakkaasti kansalaisten mielipiteitä. Taustalla lienee ollut laman aiheuttama yhteiskunnallinen käymistila ja suuret yhteiskunnalliset muutokset itäisessä rajanaapurissamme Venäjällä. Poliitikot eivät uskaltaneet ottaa tilanteessa vastuuta ja kansalaisissa vallitsi epätietoisuus asiasta. Tulevaa koskevaa epätietoisuutta hälventämään tehtiin suomalaisessa parlamentarismissa harvinaislaatuinen päätös kesällä 1994. Toista kertaa itsenäisen Suomen historiassa säädettiin lailla neuvoa-antavan kansanäänestyksen järjestämisestä. Kansalaiset saisivat sanoa sanansa EU-jäsenyyttä koskien. Neuvoa-antavalla kansanäänestyksellä oli ensimmäisellä kerralla kysytty kansalaisten mielipiteitä kieltolain kumoamisen suhteen joulukuussa 1931.31
 
Akavassa EU:hun liittymisasiaa valmisteltiin jo 1990-luvun taitteesta lähtien. Valmistelussa mukana ollut Markku Lemmetty muistelee, että EU:n komission puheenjohtajan Jacques Delorsin Suomen vierailu 1988 tuotti Akavan puheenjohtaja Raimo Lehtiselle ”voimakkaan ahaa-elämyksen” Suomen menemisestä länteen vauhdilla.32 Akavan edustajakokous asettui EU-jäsenyyden kannalle jo 1991.33

Akava toi perusteensa suhtautumiselle Suomen EU-jäsenyyteen julki muistutuksena hyvissä ajoin ennen äänestystä jo huhtikuussa 1994. Tuolloin tehdyn EU:ta koskevan muistion mukaan Suomen kansallinen etu toteutuisi yhteisön jäsenenä paremmin kuin sen ulkopuolella. Jäsenyyttä ei kuitenkaan pidetty ”kaikilta osin ongelmattomana”. Länsi-Euroopan talouteen integroitumista ei pidetty tavoitteena sinänsä, vaan keinona suomalaisten elinehtojen parantamiseksi. Muistiossa arvioitiin, että ETA-jäsenyys ei riitä, sillä sen arvioitiin jäävän siirtymävaiheen ratkaisuksi. EU:n jäsenenä todettiin olevan mahdollisuudet vaikuttaa jo vuoden 1996 konferenssissa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Suomen kannalta olennaisina nähtiin kolme asiaa:
  • jäsenyys ei saisi viedä maan itsenäisyyttä,
  • toiminta rajojen madaltamiseksi ja kansainvälisen yhteistyön sekä yhteisymmärryksen rakentamiseksi voisi jatkua ja
  • EU:n jäsenenä Suomi voisi toimia entistä paremmin idän ja lännen välisenä sillanrakentajana siitä itse hyötyen.34
Jälkikäteen arvioiden EU:n turvallisuuspoliittinen rooli ei ole ollut Suomelle täysin siinä merkityksessä kuin mihin Akavassakin sitä kaavailtiin. Neuvostoliiton hajoamisen myötä ja Venäjää heikentäneen sekavan sisäpoliittisen tilanteen seurauksena EU:ssa on tähän mennessä Suomen kannalta korostunut lähinnä siihen liittyvä talouspoliittinen integraatio.

Talouspolitiikankin kyllä todettiin olevan merkittävässä roolissa. Muistiossa nähtiin julkisen sektorin koon ja toiminnan rahoituksen säilyvän kansallisen päätöksenteon alaisena. Rakenteellisia uudistuksia teollisuudessa ja maataloudessa pidettiin välttämättöminä ja niiden esitettiin vaativan riittävää EU-tukea. Todettiin kuitenkin, että jo tuolloin neuvoteltujen tukijärjestelmien lisäksi Suomi ei saisi sitoutua kotimaisiin ratkaisuihin, jotka merkitsisivät tuen jatkumista pysyvänä. Akavan mukaan myös sosiaaliturva oli asia, jonka taso päätettäisiin kansallisesti Suomessa EU:ssakin. Vihreän kirjan, jolla säädeltiin sosiaalisia asioita sekä työelämää, nähtiin korostavan jatkossa työmarkkinajärjestöjen asemaa ja roolia. Oman sopimuspolitiikan jatkumisesta saavutettiin myös neuvotteluissa sopu ja tämän vuoksi työelämää koskevat EU-säädökset saatettaisiin voimaan kansallisesti sopimusteitse.

Muistiossa todettiin kaikkien EU:n koulutusohjelmien avautuvan suomalaisille jo ETA-sopimuksen myötä. Työllisyydelle EU-jäsenyyden katsottiin merkitsevän huomattavaa työvoimapolitiikan voimavarojen lisäystä. Liikkuvuus tulisi muistion mukaan lisääntymään. Tämä olisi ETA-sopimuksen puitteissa utopistista, joten EU-jäsenyys helpottaisi olennaisesti suomalaisten työnsaantimahdollisuuksia Euroopassa. EU:n nähtiin vaikuttavan myös kahteen suuremman luokan ongelmaan: naisten asemaan sekä ympäristönsuojeluun. Yhdentymisen keskeisimmän päämäärän eli taloudellisen kasvun nopeutumisen todettiin asettavan voimakkaita haasteita ympäristönsuojeluun liittyville normeille. Ainoastaan EU-jäsenenä olisi mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon tässäkin asiassa siten, että ympäristönormit soveltuisivat parhaalla mahdollisella tavalla Suomen olosuhteisiin.35

Kesäkuussa 1994 Akavan hallitus antoi tiedotteen, jossa todettiin EU-jäsenyyden olevan Suomelle mahdollisuus. Tiedotteessa nostettiin esiin jäsenyyspäätöksen kauaskantoiset vaikutukset. Näiden nähtiin olevan taloudellisia ja liittyvän maamme menestymismahdollisuuksiin. Koulutettujen henkilöstöryhmien asema ja hyödyt nostettiin myös esille. Koulutus- ja työnsaantimahdollisuuksien todettiin helpottuvan. Jäsenyyden kerrottiin antavan oikeuden ja mahdollisuuden osallistua Eurooppaa koskevaan päätöksentekoon, johon ETA-sopimus ei antaisi mahdollisuuksia, vaan jättäisi Suomen pelkäksi seurailijaksi. Jäsenyyden hinnaksi kerrottiin se, että työvoiman oli pysyttävä kilpailukykyisenä. Ongelmista huolimatta jäsenyyden kerrottiin silti olevan parempi vaihtoehto kuin ulkopuolelle jääminen. Akavan kanta oli selkeä ja se oli lyöty lukkoon jo ennen kansanäänestystä.36

Kaikki keskeiset tuolloiset Akava-vaikuttajat muistelevat olleensa jäsenyyden puolella, vaikka jäsenyyteen tiedostettiin liittyvän myös uhkia. Risto Piekka oli mukana perustamassa Parempi vaihtoehto -järjestöä, joka puhui EU:n puolesta ja ylitti puoluerajat. Kansainvälisyyttä oli helppo perustella äärivasemmistolle. Nimen yhdistykselle keksi Vasemmistoliiton puoluesihteeri Matti Viialainen. Sateenkaarimaisella organisaatiolla tavoiteltiin sitä, ettei kysymys jakaisi maata kahtia.  Myös KEY eli Keskusjärjestöjen Eurooppa Yhteistyö teki vahvaa taustavaikuttamista maakunnissa. Akavan kanssa asiassa liittoutuivat sekä SAK että STTK.38

Yhdistyksen tilaisuuksissa kiersi puhujana Markku Lemmetty. Hän muistelee, että yhdessä ensimmäisistä yleisötilaisuuksista Lahdessa yleisön seasta tuli napakka kysymys siitä, miten suomalaiselle maanviljelykselle käy EU:ssa. Hän kertoo vastauksessaan haparoineensa ensin, mutta löytäneensä sitten nuotin, koska samat kysymykset toistuivat eri puolilla Suomea. EU:n vastustajat olivat näet organisoineet kysymystoimintaa samalla tavoin kuin jäsenyyden puolustajat olivat organisoineet omaa toimintaansa valtakunnallisesti. Lemmetyn vastaukseen kysymyksen esittäjä kommentoi vastauksen alun takeltelua ironisoiden: No löytyihän se oikea vastaus sieltä!39

Myös työnantajapuoli suhtautui liittymiseen myönteisesti. Palvelutyönantajien suhtautumistapa perustui analyyttisyyteen ja ”vahvasti talouskylki edellä” Eurooppaan menemiseen.40 Tapani Kahrin mukaan taustalla oli Neuvostoliiton romahdus ja Suomen oma hintataso. Näiden tekijöiden pohjalta muodostui iso sopeutumisprosessi, jossa Suomen piti sopeutua kansainväliseen kaupankäyntiin. Hänen mukaansa 1990-luvun alun ratkaisut tapahtuivat nopeasti ja tämä ”käänsi hetkessä” Suomen asentoa suhteessa muuhun maailmaan.41 Teollisuuden ja työnantajien johtaja varatuomari Seppo Riski toteaa, että EU:n jäsenyys nähtiin teollisuuden kannalta erittäin tärkeänä, olihan Suomi pitkälti viennistä riippuvainen maa. Asia oli jopa niin tärkeä, että siinä tehtiin yhteistyötä ammattiyhdistysliikkeen kanssa.42 

Akavan omaa toimintaa liittymisvaiheessa voisi kuvata siten, että alun hienoinen epävarmuus oli neuvoa-antavan kansanäänestyksen lähestyessä vaihtunut jo luottavaiseen odotukseen: nähtiin, että Akavan jäsenkunnan piirissä ymmärrettäisiin asian kauaskantoisuus ja vaikutukset yksittäiselle korkeasti koulutetulle jäsenelle. Tämä näkyy siinä, että tiedotustoiminta jäsenyydestä pysyi sävyltään neutraalin asiallisena koko prosessin ajan.43 Kansanäänestys toteutettiin lokakuussa 1994 ja siinä EU-jäsenyyttä kannatti 57,0 prosenttia äänestäneistä kansalaisista ja vastusti 43,0 prosenttia. Äänestysprosentti nousi 74,0 prosenttiin, joten päätös oli demokraattinen myös tältä osin. Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi tammikuussa 1995.44


Uudenlaiset avaukset

Konsensus. Nyt!

Syvimmän laman aikana maassa oli Esko Ahon johtama porvarihallitus. Se vaihtui vuonna 1995 demarivetoiseen Paavo Lipposen hallitukseen, jonka seurauksena tapahtui muutoksia työmarkkinatoiminnassakin.45  Hallitusohjelmassa työttömiä ryhdyttiin aktivoimaan kannustimilla ja samalla tuloloukkuja purettiin.

Konsensushenkinen yhteistyö voimistui lyhyen ”pakkasjakson” jälkeen. Keskusjärjestöt valmistelivat yhteisen kannanottopaperin jälleen keväällä 1995. Paperissa esitettiin, että talouspolitiikan eri lohkojen tavoitteet tuli yhteen sovittaa toisiinsa. Alkavan tulopoliittisen kierroksen keskeiseksi ”kulmakiveksi” nostettiin matalan inflaation tavoite. Pääministeri Lipponen kysyi tämän jälkeen loppukesällä 1995 kirjallisesti keskeisiltä työmarkkinatoimijoilta, oliko näillä valmiutta ja halua aloittaa pikaisesti neuvottelut ”kattavasta ja pitkäaikaisesta keskitetystä työmarkkinasopimuksesta”.46 Teollisuus ja Työnantajat vastasi välittömästi samana päivänä heillä olevan halua selvittää edellytykset. Päätavoitteeksi tuli heidän mukaansa asettaa kattava ja maltillinen kilpailukyvyn, talouskasvun ja uusien työpaikkojen syntymisen turvaava palkkaratkaisu. Lipposelle vastannut toimitusjohtaja Johannes Koroma totesi vielä, että ”sopimuksen muoto ei ole edelleenkään itsetarkoitus”.47 Lipponen oli antanut vastauksille aikaa neljä päivää. Akavan vastaus tuli kolmantena päivänä, ja siinä nostettiin esille lähes samat asiat kuin TT:n paperissa. Työllisyyden tuli lisääntyä, Suomen kansantalouden kasvua tuli tukea ja inflaation piti säilyä matalana, jotta luotaisiin edellytykset valtiontalouden tervehdyttämiseen. Akava piti erityisen tärkeänä sitä, että tuleva työmarkkinaratkaisu lisäisi halukkuutta kouluttautua. Lisäksi ratkaisun tuli olla tasasuhtainen eri sopimusalojen, sukupuolten ja ikäryhmien välillä.48 Konsensuksen juuret tässä asiassa liittyvät jo EU-asiassa edellisenä vuonna tehtyyn yhteistyöhön.49

Lipposen hallitus asetti samaan aikaan työryhmän kansliapäällikkö Pertti Sorsan johdolla laatimaan ehdotuksen Suomen työllisyysohjelmaksi 1996–1999. Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari oli asettanut jo kesällä 1994 oman työllisyystyöryhmänsä, jota johti Matti Pekkanen. Pekkasen työryhmän visiona oli vähentää työttömyyttä 200 000 vuosituhannen loppuun mennessä. Ohjelma edellytti jatkuvaa vuosittaista 5 prosentin talouskasvua. Vaikka työttömyys laski Suomessa vuosina 1994–2000, Suomi kärsi tuolloin rakenteellisesta työttömyydestä. Työttömien koulutusaste ei riittänyt avautuneisiin työpaikkoihin. Työttömien osuus laski silti suhteessa koko väestöön 16,6 prosentista noin 10 prosentin tietämille.50 2000-luvulla työttömyys on pysytellyt alle 10 prosentissa ja kävi alhaisimmillaan lähellä kuutta prosenttia (6,4 %) alkuvuodesta 2008. Tuolloin iskeneen taantuman vuoksi työllisyys on lähtenyt uuteen kasvuun. Huhtikuussa 2010 työttömiä oli 9,3 prosenttia 15–74 -vuotiaasta väestöstä, mutta 2011 marraskuuhun tultaessa tilanne on hieman parantunut, sillä työttömyysaste oli Tilastokeskuksen mukaan tuolloin 6,2. Toisaalta luku on taas kääntynyt nousuun.51 

Työmarkkinoiden keskusjärjestöjen johto antoi jälleen yhteisen kannanoton Suomen työllisyysohjelman ehdotuksiin lokakuussa 1995. Siinä hyväksyttiin irtisanomisaikojen lyhennykset sekä peräänkuulutettiin määräaikaisten aseman selvittämistyötä ja heitä koskevien säännöksien selkeyttämistä. Lisäksi päätettiin selvittää yhteistoimintalain neuvotteluaikojen lyhentämistä, parantaa henkilöstön edustajien tiedonsaanti- ja vuorovaikutusmahdollisuuksia, ottaa käyttöön jo sovitut työaikajoustot myös sellaisissa yrityksissä, jotka olivat velvollisia noudattamaan alansa työehtosopimusta yleissitovuuden perusteella, ja jatkaa työaikalain kokonaisuudistusta kolmikantaisesti.

Järjestöt ilmoittivat sopivansa osana syksyn työmarkkinaratkaisua työaikojen monipuolistamisesta, työn jakamisesta sekä työllisyyttä koskevasta selvitystyöstä. Kaikkien järjestöjen mukaan tuli selvittää tuolloista monipuolisempien työaikamallien mahdollisuudet henkilöstön yksilölliset työaikatarpeet huomioon ottaen sekä yritysten, julkisten virastojen ja laitosten tarpeet. Kannanoton allekirjoittivat Lauri Ihalainen SAK:sta, Tapani Kahri TT:sta, Jarmo Pellikka PT:sta, Esa Swanljung STTK:sta ja Mikko Viitasalo Akavasta.52

Vuoden 1995 keskitetty ratkaisu ”oli syntyessään Suomen työmarkkinahistorian kattavin”.53 Akavan Viitasalo oli ensimmäistä kertaa neuvottelemassa tulopoliittista kokonaisratkaisua 1995. Hän kertoo, että sopimusta tehtäessä syyskuun alussa he olivat neuvotelleet sillä kertaa kolmen päivän ja kahden yön aikana, kunnes eräänä aamuyönä todettiin, ettei keskusjärjestöjen ”pikkurosvojen” kesken synny mitään. Todettiin, että neuvottelut hajoavat ja hän lähti ajamaan Akavaan, jonne saavuttuaan hän meni poikkeuksellisesti nukkumaan puheenjohtajan kabinettiin. Sihteeri Tuula Helminen tuli herättämään häntä aamupäivällä kertoen, että Lipponen soittaa, eikä hän voi sanoa, että puheenjohtaja on nukkumassa ja ei voi puhua. Viitasalo otti puhelun vastaan ja tuolla puhelulla pääministeri Paavo Lipponen pakotti osapuolet takaisin neuvottelemaan. Näin ”pikkurosvot” tapasivat jälleen. Tämän jälkeen osapuolet siirtyivät TT:n kabinettiin syömään, minkä jälkeen he lähtivät Suomalaiselle klubille neuvottelemaan asiaa loppuun. Lipponen pakotti neuvottelemaan jälleen julkisuuden ankaran paineen vuoksi. Tällöin nähtiin, ettei harjoitetulla politiikalla voida jatkaa. Aiemmin tehtyjä liian isoja korotuksia tuli hillitä maltillisilla tulopoliittisilla ratkaisuilla.54 

YTN ei saanut vielä tällä kerralla sitovaa pöytäkirjaa yleiskorotuksista ja äänesti vastaan. Akavan liitoista myös lääkärit jäivät pois sopimuksesta mutta työnantaja katsoi, ettei lääkärien poisjäänti kaada tulopoliittista sopua ja lääkärit tiesivät sen. Sopimukseen liittyi veroratkaisu. Palkkaa nauttivien kansalaisten ostovoimaan tuli lisäys siten, että yleiskorotukset säilyivät maltillisina. Matalapalkkaratkaisut osuivat kuitenkin aloille, joilla ei ollut palkanmaksukykyä, kuten kaupan palvelualat.

Kritiikkiä aiheutti se, että toteutus oli liittotasolla pelkkä hyväksyminen ilman erillisiä liittotason neuvotteluita. Sopimus oli kasettimallia, jonka kaikki ”liitot osaisivat laittaa soittimeen”. Se kuitenkin hyväksyttiin liitoissa. Kattavuutensa vuoksi sen nimenä oli Talous-, työllisyys- ja työmarkkinapoliittinen sopimus vuosille 1996–1997.55

Pääministerin linja sävytti yhteistyösuhteita hallitukseen

Palvelutyönantajien historiaa tutkineen Jukka-Pekka Pietiäisen mukaan kuva pääministeri Paavo Lipposen vaihtoehdoista työmarkkinajärjestöjen suuntaan jää vajaaksi, jos ei oteta huomioon hänellä ollutta thatcherilaista vaihtoehtoa.56 Vaikka Lipponen tuli hyvin toimeen ay-liikkeen kanssa, hän toteutti hyvin kurinalaistavaa politiikkaa kansallisella tasolla ja oletti ay-liikkeen tukevan hallitusta. Muutos on siksi niin merkittävä. Akavan edellinen puheenjohtaja Matti Viljanen on sitä mieltä, että yhteydet ministeriöihin tulee pitää kunnossa hyvin henkilökohtaisella tasolla, sillä jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Lipposen ja Ahon eroista hän toteaa:
Aho ei kerta kaikkiaan sietänyt ammattiyhdistysliikettä. Hän jyräsi kyllä kaksin    käsin. Keskusteluyhteys ainakin minun näkökulmastani oli äärimmäisen heikko.  Lipponen taas kuunteli hyvinkin ja otti vastaan, keskustelua käytiin hyvin avoimissa merkeissä, en kokenut sitä sillä tavalla ongelmalliseksi.  57

Aina diplomaattinen Akavan entinen neuvottelujohtaja Markku Lemmetty toteaa suhteista maan eri hallituksiin, että…vaikeinta ollut varmaan sen Esko Ahon hallituksen kanssa, koska se lähti viemään tätä työmarkkinatoimintaa ihan omille urilleen.58

Puheenjohtaja Risto Piekan mukaan ero Ahon ja Lipposen hallitusten välillä oli kuin yöllä ja päivällä. Hänen mukaansa Lipponen halusi tiivistää yhteistyötä työmarkkinajärjestöjen kanssa. Ahon hallituksessa ei ollut työmarkkinakokemusta, joten he eivät ymmärtäneet työmarkkinoiden logiikkaa eivätkä työmarkkinat ymmärtäneet hallituksen logiikkaa. Tämä johti Piekan mukaan siihen, että molemmat puhuivat toistensa ohi, eri kieltä.59 STTK:n Esa Swanljung muistelee, että Aho tuli vähän niin kuin messiaana siihen. Häneen kohdistui voimakkaita odotuksia, sillä yhteiskuntaan tarvittiin pelastajaa. Nuorena pääministerinä Aho sai valtuuksia ja kykeni esiintymään visionäärinä. Swanljung arvelee Ahon ajatelleen, että palkansaajaorganisaatioiden pitää tietää oma paikkansa, joka hänen maailmassaan oli hiukan erilainen kuin palkansaajajärjestöissä.60  

Palkansaajaleirissäkin montaa ilmaa

Palkansaajakeskusjärjestötkin ovat tuntuneet joskus puhuneen keskenään eri kieltä. Vuoden 1997 tulopoliittiset sopimusneuvottelut olivat jo lähes valmiit, kun jotain tapahtui. SAK:n Metalliliitto käveli puheenjohtajansa Lauri Ihalaisen yli ja neuvottelut uhkasivat keskeytyä. Viitasalo kertoo, että hän jätti aamuyöllä 26.11.1997 kello 3.00 aikaan erimielisyyspaperin, jossa todettiin Akavan osalta auki olevat asiat. Niihin lukeutui vaatimus ylempien toimihenkilöiden niin sanotuille ei-työehtosopimus-alueille sitovasti tulevista tulosopimuksen mukaisista palkankorotuksista.61 Tähän vaikutti ilmeisesti juuri mainittu Metalliliiton ratkaisu jo valmiiksi neuvotellun sopimuksen suhteen. Viitasalo muistelee Ihalaisen todenneen Akavan lähtöilmoituksen suhteen, että eiköhän me lähdetä sitten kaikki. 62 Samana päivänä 26.11.1997 lauloi faksi Akavan puheenjohtajan toimistossa. TT:n johtaja Tapani Kahri oli laittanut Viitasalolle paperin, jossa TT ilmoitti, että se tekee sopimuskaudelle pöytäkirjan YTN:n kanssa. Sen mukaan ne TT:n jäsenyritykset, jotka eivät olleet työehtosopimukseen sidottuja ylempiä toimihenkilöitä koskien, maksaisivat tulopoliittisen sopimuksen mukaiset sopimuskorotukset ylemmille toimihenkilöille. 63

Tulopoliittisen sopimuksen niin sanottu ”letter of intent” -sopimus vuosille 1998–1999 allekirjoitettiin 27.11.1997. Liittojen hyväksyttyä sopimuksen ehdot jälleen kasettimallilla lopullinen sopimus saatettiin allekirjoittaa 12.12.1997. Maan hallituksen veroratkaisuissa Raimo Sailas hoiti asian siten, että vuorotteluvapaakorvauksesta annettava hallituksen lakiesitys tuli Akavan haluamaan muotoon, jossa ei ollut leikkuria. Tulosopimuksen lopullisessa allekirjoitustilaisuudessa tapahtui vielä yksi merkillisyys. Allekirjoittaminen viivästyi, kun SAK:n Paperiliitto ja AKT hieroivat viimeisiä yksityiskohtia omaan sopimukseensa seuraavan vuorokauden puolelle.

Viivästyminen sai Palvelutyönantajien johtaja Jarmo Pellikan hermostumaan niin, ettei hän lopulta paperiin nimeään laittanut, mutta suostui PT:n johtaja Eeva-Liisa Inkeroisen suostutteluista jäämään edes paikalle. Viitasalo kertoo harmitelleensa myöhemmin sitä, ettei hän noussut ylös ja vedonnut Pellikkaan, koska hän oli se henkilö, joka oli neuvotellut sopimuksen ja vienyt asiaa päätökseen viimeistä kertaa urallaan. Viitasalo itse sai Akavan henkilökunnan pikkujouluissa tuona jouluna lahjaksi pienen leluauton, jossa ei ollut kattoa. Lahjaa selittänyt Heikki Liede totesi, että kiitokseksi siitä, ettei vuorotteluvapaisiin tullut ”kattoa”. Pekka Hemmilä on todennut, ettei Viitasalo kuitenkaan ollut ”työmarkkinajyrä”. Tämä saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että hänen puheenjohtajuutensa jäi yhden kauden mittaiseksi.64 

1990-luvun konsensus huipentui Suomen ratkaisuihin Euroopan rahaliiton eli EMU:n  suhteen. Kaikki keskusjärjestöt toimivat jälleen yhdessä ja antoivat yhteisen kannanoton julkisuuteen. Siinä todettiin kaikki ajan työmarkkinoille asettamat vaatimukset. Edellytettiin pitkäjänteistä talouspolitiikkaa, jonka tavoitteena oli kilpailukyvyn säilyttäminen kansainvälistyvässä kilpailuympäristössä. Maan hallitusta luvattiin tukea pyrittäessä valtiontalouden rakenteelliseen ylijäämään – kuitenkaan vaarantamatta hyvinvointiyhteiskunnan keskeisiä palveluja. Todettiin myös, että ”finanssipoliittisen liikkumavaran luomisella ja suhdannepuskurijärjestelmien hyväksikäytöllä voidaan varautua mahdollisten suhdannekäänteiden ja väestön ikääntymiskehityksen haasteisiin”. Inflaatiorajoite määriteltiin palkka- ja kustannuskehityksen lähtökohdaksi. Vanhat talouden suuntaa korjanneet keinot eivät enää olleet sallittuja. ”Kansallista raha- ja valuuttakurssipolitiikkaa ei enää ole käytettävissä”, todettiin. Viennin kilpailukyvyn palauttaneiden devalvaatioiden aika oli siis ohitse. Koko kansantalouden tuli nyt sopeutua hallittuun inflaatioon.

Hallituksen edellytettiin omilla toimillaan tukevan ostovoiman kasvua veroratkaisuilla. Kolmikannan tärkeys työelämää ja sosiaaliturvaa koskevissa ratkaisuissa todettiin myös kannanotossa. Toimivien työmarkkinasuhteiden lisäksi haluttiin edelleen hyvää yhteistyötä hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen välille. Myös työehtosopimusten yleissitovuus ja työtaisteluoikeus mainittiin lailla säädeltyinä ja toisaalta nostettiin esille niitä koskevat rajoitukset laeissa.65  Devalvaatiota oli käytetty 1990-luvun suuren laman aikana marraskuussa 1991. Syksyllä 1992 markka oli päästetty kellumaan ja hakemaan todellista arvoaan. Tuolloin harjoitetun vahvan markan politiikan seurauksena markan arvosta putosi devalvaation ja kellutuksen seurauksena pois lähes neljännes. EMU-ratkaisulla markasta luovuttiin ja siirryttiin EU:n yhteisvaluutta euroon 2001. Devalvaatiot eivät enää olleet mahdollisia euroon siirtymisen jälkeen, sillä kurssin muutoksia ei enää päätetty Suomen Pankissa.

Globalisaatiostrategia ja Eurooppa-yhteistyö

Mistä globalisaation ”strategisuus” kertoo?

Globalisaation tärkeyttä kuvattiin Akavan toimintakertomuksessa vuodelta 2004 puheenjohtaja Risto Piekan vuosikatsauksessa ”suolaiseksi”. Se yhdistettiin koko hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuteen, koulutuksen arvostukseen kansallisena menestystekijänä sekä työnteon taloudelliseen kannustavuuteen. Nämä olivat puheenjohtaja Piekan mukaan keskustelua herättäneitä aiheita ja niiden kerrottiin olevan ”suolaisen tärkeitä” tulevinakin vuosina.66

Globalisaatio oli polttava puheenaihe muutenkin juuri tuona vuonna. Tasavallan presidentti Tarja Halonen nosti sen vuoden kestopuheenaiheeksi uudenvuoden puheessaan. Hänen mielestään maahan oli luotava ”kansallinen globalisaatiostrategia”. Tämä siksi, että maa tarvitsi aktiivisia toimenpiteitä ”innovaatioiden synnyttämiseksi” ja niiden ”tuotteistamiseksi ja markkinoimiseksi”.67

Akava lähti innolla ja antaumuksella mukaan globalisaation vaikutusten selvittämistyöhön, jota tehtiin Kansainvälisen työjärjestön ILO:n tasolla,. Globalisaatiostrategia AKAVA ja globalisaatio hyväksyttiin keskusjärjestön työvaliokunnassa 16.3.2004. Asiakirjan tarkoituksena oli antaa oma näkemys valtioneuvoston kanslian tammikuussa 2004 käynnistämään prosessiin. Valtioneuvoston ohjelman nimenä oli Selvitys suomalaisen työn ja tuotannon menestystekijöistä maailmantalouden murroksessa. Pääministeri Matti Vanhanen nimitti selvitystyön ohjausryhmän vetäjäksi talouspoliittisen erityisavustajansa Olli Rehnin. Tämä siirtyi kesällä 2004 Euroopan Unionin laajentumisasioista vastaavaksi komissaariksi. Yhteiskunnallisen vaikuttamisen lisäksi Akavan globalisaatiostrategin tarkoituksena oli muodostaa yhteinen viitekehys kaikille akavalaisille liitoille ja neuvottelujärjestöille.

Raportissa todetaan, että Suomi on ollut nykyisen globalisaation menestyjä 1800-luvun lopulta aina 2000-luvun alkuun saakka. Maatalousvaltaisesta köyhästä ja pienten pääomien maasta on kehittynyt korkean elintason tietotekninen huippuosaaja. Aiempi menestys ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että Suomi edelleen hyötyisi maana globalisaatiosta jatkossa automaattisesti. Taloudelliset tosiasiat tulee ottaa huomioon ja toimia niiden mukaan. Monikansalliset yritykset pyrkivät hyödyntämään kansallisten toimintaympäristön eroja. Tällä voi olla taloudellisesti, eettisesti, sosiaalisesti sekä ekologisesti epätoivottavia vaikutuksia. Globalisaatiolla on tämän vuoksi tärkeä yhteiskunnallinen ja poliittinen ulottuvuus, jonka luomiin haasteisiin pitää Akavan linjauksen mukaan vastata koordinoiduilla kansallisilla toimilla. Yhteiskuntarakenteiden erilaisuus on joillekin kilpailuetu. Siksi länsimaisten yhteiskuntien on mietittävä omaa yhteiskuntarakennettaan. Kaikkialla maailmassa ei jaeta yhteisenä arvona esimerkiksi ihmisoikeuksia, työntekijöiden perusoikeuksia ja demokraattista hallintotapaa. Ne toimivat kilpailun välineinä vaikkapa Kiinassa. Tämä korostaa prosessin poliittista ulottuvuutta.68 

Toinen haaste on yritysten koon kasvu. Niiden kasvupotentiaali on ylittänyt kansallisvaltioiden rajat, Akavan toisessa globalisaatioasiakirjassa nähdään. Tuotantoprosessin eri vaiheet voidaan sijoittaa eri maihin ja tuotantoympäristöihin tehokkaimman tuloksen saamiseksi. Palvelut ja toiminnot eivät enää välttämättä olekaan myyntipaikkaan tai palvelualueen ihmisiin sidottuja. Tuotteiden kehittäminen ja suunnittelu voivat tapahtua eri paikoissa kuin niiden lopputuotanto. Eri vaiheet voidaan myös ”pakata”, ulkoistaa valituin osin tuotantoprosessista ja siirtää tarvittaessa muualle. Lisäksi jotkut yritykset voivat erikoistua pelkkien lopputuotteiden myymiseen ja ostamiseen: osakkeiden ja futuurien kauppaan ilman vastuuta tuotteiden toimivuudesta saati sitten niiden huollosta. Itse tuotteella ei enää ole keskeistä roolia, vaan myynnin kohteena on markkinoitava tuote, mielikuva, jolla tehdään tulosta. Akavan raportissa tähän ongelmakohtaan viitataan toteamalla: ”Yhden kansallisvaltion lainsäädäntö ei enää vaikuta yrityksen toimintaa kuin rajoitetusti, mutta kansallisvaltio hoitaa edelleen sille kuuluvat julkisen sektorin tehtävät.” Samaan aikaan kuitenkin lainsääntö on pitkälti kansallista ja maailman tason sopimustoiminta rajoittunutta. Globalisaation hallinta siis korostuu. Tässä prosessissa tärkeää olisi maailman tason lainsäädännön luominen ja sen valvominen, eli arvopohjan luominen yhteisille pelisäännöille globaalilla tasolla, kuten asiakirjassa todetaan.

Suomessa kansainvälistymisen ns. toinen aalto ymmärrettiin Akavan linjapaperin mukaan vasta kemijärveläisen Salcompin työpaikkojen lopettamisen yhteydessä. Yhtiö siirsi syyskuun 10. päivä 2003 tuotantonsa Kemijärveltä Kiinaan halvempien tuotantokustannusten vuoksi. Akava linjasi palkansaajien pelkäävän tämänkaltaisten tapahtumien vuoksi työpaikkojensa puolesta teollisuudessa ja niiden laskevan kysyntää palvelualoilla sekä rapauttavan julkisella sektorilla rahoituspohjaa verotulojen vähetessä.

Akavan mukaan enää ei edes ollut kovinkaan helppoa puhua yhteisestä eurooppalaisesta sosiaalisesta mallista, kun unionin laajentuminen toi ”perhepiiriin” Itä-Euroopan maita, joiden yhteiskuntamallit ovat perustuneet erilaisiin toimintamalleihin kuin Suomessa. Yhteisen mallin tulee kuitenkin olla tavoitteena myös globalisoituvassa EU:ssa. Globalisaation hallinta oli Akavan mukaan silti vielä vuonna 2004 hataralla pohjalla. Lakon käyttövoiman nähtiin heikkenevän. Julkisalojen rahoitus taas kytkeytyi yhteen maan selviytymisen kanssa. Työn asema suhteessa tuotannontekijöihin heikentyisi. Silti nähtiin todennäköisenä, että tupot voisivat jatkua. Niiden valttien eli vakauden ja ennustettavuuden katsottiin säilyvän myös globalisoituvassa Suomessa. Vuoden 2010 uusitussa globalisaatioasiakirjassa ei kansalliseen tasoon edes haluttu puuttua, vaan todettiin, että linjaukset keskittyvät kansainvälisen tason kehitykseen ja välttämättömiin aloitteisiin.

Akavan vuoden 2004 globalisaatioarvion mukaan Suomea tuli kehittää yhä avoimemmaksi ja moniarvoisemmaksi demokraattiseksi yhteiskunnaksi, jossa kansalaisten tuli saada viettää laadukasta elämää. Tähän tarvittiin Akavan kannanoton mukaan kahdentyyppisiä toimia. Koko globalisaatioprosessin hallintaa tuli kehittää maailmanlaajuisia sitovia sopimusjärjestelmiä kehittämällä. Suomalaista talouselämää ja yhteiskuntaa taas tuli kehittää yhä selkeämmin tiedon, taidon ja osaamisen varaan.
 

Uskottavat arviointimenetelmät tarpeen

Raportissa katsottiin, että monikansallisten yritysten toimintaa tuli arvioida puolueettomien tahojen toimesta, eikä niiden harrastamien ”itse-arvioinnin” menetelmin, koska ne eivät Akavan mukaan olleet uskottavia. Yritysten hyvän hallinnoinnin (corporate governancen) tuli Akavan mukaan myös tukea eettisten periaatteiden ja yhteiskuntavastuun noudattamista. Tällaiset prosessit ovat kuitenkin hitaita, mikä näkyy esimerkiksi naisten rekrytoitumisessa yksityisten yritysten hallituksiin Suomessa. Akavassa nähtiin myös, että tuli aloittaa globaali veropoliittinen vuoropuhelu, jotta veroparatiiseista päästäisiin eroon.

Akavan mukaan Maailman kauppajärjestön WTO:n ns. Dohan kierros tuli saattaa loppuun mahdollisimman nopeasti, jotta maailmankaupan esteet poistuisivat. Tämän katsottiin olevan oikea perusta kansainvälisen talousyhteistyön kehittymiselle ja ns. kehittyvien maiden talousjärjestelmien kehittämiseksi avoimiksi ja demokraattisiksi talouksiksi. Akavan mukaan kehittyvissä maissa oli pelkoja siitä, että uusia pelisääntöjä käytettäisiin suojaamaan ns. kehittyneiden maiden omia markkinoita tuonnilta köyhemmistä maista. Akavassa katsottiin, että pitkällä tähtäimellä tällaiset pelisäännöt kuitenkin olisivat hyväksi myös köyhemmille maille. Kehittyvien maiden elintason nostamiseksi pidettiin parhaana keinona kaupankäynnin lisäämistä. Tuontia näistä maista tuli vapauttaa edelleen ja karsia niiden markkinoita tärvelevät EU-maiden harrastamat maataloustuotteiden vientituet.

Kansallisena ongelma pidettiin vuonna 2004 osaamiskärjen kapeutta ja syrjäisyyttä osaamisintensiivisten toimintojen sijaintipaikkana. Akavalaisten todettiin silti olevan osaamisen soveltamisen ja kehittämisen vetovoimatekijöitä. Vaikka maamme asema kilpailukykyisyyden huippumaana nostettiin esiin, kilpailukykyindekseihin suhtauduttiin varauksellisesti. Pienten ja keskisuurten yritysten innovatiivisuus oli vielä vähäistä Suomessa 2004. Ulkomaista osaamista tuli ottaa huomioon osaamisvoimavarana ja ulkomaiset osaajat tuli sitouttaa Suomeen. Raakatiedon tuottajasta tuli kehittyä tiedon soveltajaksi ja hyötykäyttäjäksi.

Strategioista puhuttaessa on kyse epävarmuuden sietämisestä ja tuntemattoman sekä epävarman haltuun ottamisesta. Sanaa käytetään silloin, kun toimintatavoista ei vallitse täysin selkeää yksimielisyyttä ja kokonaisuus on niin hahmottumaton, ettei ääriviivoja kyetä näkemään tarkasti. Strategia sanana on monimerkityksinen. Toimintavaihtoehtoja on tarjolla monia ja johonkin sitoutuessaan tulee sulkeneeksi toisen tavan pois keinovarannoista. Globalisaatio on täynnä ennalta arvaamattomuutta, monimutkaistuvia rakenteita itseorganisoitumisen periaatteella tapahtuvia verkostoja, vaikutusyhteyksiä sekä tahattomia muuttuvia prosesseja, joiden hallinta on vaikeaa. Globalisaatioprosessin syventyessä maiden keskinäisvuorovaikutus lisääntyy.

Vuoropuhelu on kuitenkin käynnissä. Globaalia hallintaa auttaa Akavan osalta esimerkiksi se, että työmarkkinajärjestöjen asema EU:n päätöksenteossa on vahva. Millään muulla vastaavalla organisaatiolla ei ole samankaltaista asemaa maailmassa. Ehkä se, että strategioita alettiin peräänkuuluttaa vasta vuonna 2004, kertoo omalta osaltaan sekä myönteistä että kielteistä tarinaa. Toisaalta muutokset olivat jo tapahtuneet ja niihin kyettiin vasta tuolloin ottamaan suhde, mutta yhtäältä hitauteen liittyy puskurin roolissa toimiminen. Muutos oli tapahtunut ja valtiovalta hyvinvointipalveluineen oli selvinnyt siitä hengissä vaikkakin kovasti solakoituneena.70 

Akavan Eurooppa

Akavan tasolla muutosta oli ryhdytty ottamaan vastaan jo ennen unioniin liittymistä. Palkansaajien yhteinen KEY-toimisto siirtyi Brysseliin. Unionin jäseneksi liittymisen yhteydessä Akava sai edustajan Euroopan talous- ja sosiaalikomiteaan. Markku Lemmetty toimi komitean jäsenenä vuosina 1995–2000 oman työnsä ohella. Hän toimi myös komitean raportoijana erityisesti sosiaaliturvaan ja kansanterveyteen liittyvissä esityksissä.

Kansainvälisiä asioita aiemmin erityisesti Pohjoismaiden suuntaan hoitaneesta Mona Hemmeristä tuli kansainvälisten asioiden sihteeri Akavan organisaatiouudistuksen myötä 1994. Hän toimi korkeasti koulutettujen ammattijärjestöjen Pohjoismaisen yhteistyöelimen eli Nordiska Akademiker Rådetin (NAR) pääsihteerinä vuosina 1986–1991. Hän toimi myös Eurocadresin varapuheenjohtajana vuosina 1997–2001 ja Eurocadresia ohjaavan komitean jäsenenä vuosina 1993–2001. Hemmer toimi myös Euroopan talous- ja sosiaalikomiteassa 1996–2000 ja oli valmistelemassa suomalaisessa Leonardo-työryhmässä käsikirjaa EU:lle koulutettujen henkilöiden liikkuvuudesta Euroopassa (Voctuc Handbook on mobility 1999). Hän ehti lisäksi toimia mukana liikkuvuuteen liittyvän Mobil net:in suunnittelussa, jolla luotiin asiantuntijakoulutus liikkuvuudesta ammattiyhdistyksiä varten. Eläkkeelle jäätyään hänet pyydettiin vielä mukaan jäseneksi EU komission alaisuudessa toimineeseen arvovaltaiseen High Level Task Force on Skills and Mobility -työryhmään.71   

Hemmerin työtä Eurooppa-tasolla on jatkanut Markus Penttinen, joka on toiminut Akavan kansainvälisten asioiden päällikkönä vuodesta 2000. Akavan  globalisaatioraportti on osaltaan hänen käsialaansa. Penttinen on toiminut EU:n talous- ja sosiaalikomitean jäsenenä 2000–2010, Eurocadresin hallituksessa jäsenenä ja Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön EAY:n hallituksessa varajäsenenä. Talous- ja sosiaalikomitea on EU:n pysyvä neuvoa-antava elin, joka avustaa Euroopan parlamenttia, neuvostoa ja komissiota antamalla lausuntoja pääsääntöisesti komission lainsäädäntöehdotuksista. Elin koostuu työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen sekä muiden kansalaisyhteiskuntaa edustavien, erityisesti talous- ja yhteiskuntaelämän, kansalaistoiminnan, ammattialatoiminnan ja kulttuurin alan toimijoiden järjestöjen edustajista. Siinä on enintään 350 jäsentä.72

Suomen ensimmäisenä EU-puheenjohtajuuskautena1999 Helsingissä järjestettiin kesä–heinäkuun vaihteessa EAY:n kongressi, joka keräsi yli 600 virallista osanottajaa viikoksi Finlandia-talolle. Paikallisista järjestelyistä kantoivat yhdessä vastuun SAK, STTK ja Akava. Konferenssin tavoitteena oli luoda taloudellisesti ja sosiaalisesti vahvempi Eurooppa kuin USA tai Kaakkois-Aasia. Akavassa nähtiin, että tavoite oli tärkeä myös kansallisesti – sekä Suomelle että Akavalle. "Kilpailukyky, työllisyys ja taloudellisesti turvattu julkinen sektori ovat selkeitä menestystekijöitä.”73

EU:n aikakausi on tuonut voimaan lukuisia direktiivejä, joihin Suomen kansallista lainsäädäntöä on mukautettu. Aina direktiivejä kuitenkaan ei saada aikaan edes EU:n tasolla tai sitten niiden uusimistyö viivästyy. Markus Penttisen mukaan kyse on siitä, että mielipiteet kussakin direktiivihankkeessa hajoavat niin voimakkaasti, ettei kaikkia tyydyttävää konsensusta ole tällöin löydettävissä. Asiat voisi toki laittaa äänestyksellä ja pakolla toimeen, mutta EU toimii Penttisen mukaan siten, että yleensä aina haetaan sopua eikä haluta äänestää.Toimintatapa on sellainen, että yritetään hakea yhteisiä tekijöitä ensiksi. Tämä on Penttisen mukaan EU:ssa ”lähes automaattista” kulttuuria. Asioissa ei siis etsimällä etsitä riitoja, sillä niitä olisi tarjolla jo maiden lukumääränkin kautta.74

Ammattijärjestöillä on sosiaalisen vuoropuhelun periaatteen mukaan EU:n perustuslaissa määritelty asema. Sen mukaan työmarkkinajärjestöjä pitää kuulla EU-tasolla. Niiden mielipide on pakko kysyä, sillä lakiin sisältyy velvoite niiden kuulemiseen aina kun EU:ssa valmistellaan uusia direktiivejä. Lausuntoa tehdessään ammattijärjestöt ja muut työmarkkinaosapuolet voivat ilmoittaa komissiolle, että haluammekin tehdä tästä aiheesta sopimuksen keskenämme. Tällöin direktiivin valmistelu keskeytyy. Jos sopimus saadaan aikaan, se tehdään yleissitovaksi komission esityksellä ja ministerineuvosto päättää siitä kuultuaan ensin Euroopan parlamenttia. Konkreettisia esimerkkejä ovat vanhempainloma sekä osa-aikainen ja määräaikainen työnteko.

Lisäksi on olemassa kahdenvälisiä sopimuksia, jotka eivät ole yleissitovia, mutta velvoittavat järjestöjä, kuten etätyötä ja työpaikkaväkivallan torjumista koskevat kahdenväliset sopimukset. Eräässä vaiheessa työnantajapuoli pisti tämän tyyppisen toiminnan jäihin noin kolmen vuoden ajaksi. Toiminta alkoi kuitenkin uudelleen noin puolitoista vuotta sitten 2008. Alun perin toimintamalli oli luotu 1990-luvun alussa. Suomessa työnantajatahot ovat ajaneet keskitettyä toimintaa alas eivätkä halua kovia lakeja, vaan suositustyyppisiä ohjeistuksia. EU:ssa tilanne on toisinpäin: työnantajat ovat tällä hetkellä sopimassa keskitetysti monista työelämää koskevista asioista ja hyväksymässä monentyyppistä kovaa lainsäädäntöä ohjaamaan ja rajoittamaan työn tekemistä ja teettämistä. Markus Penttinen painottaa, että tämä on työnantajankin etu, sillä säännökset estävät kilpailun vääristymistä ja vähentävät näin osaltaan talousrikollisuutta.75

Penttinen muistuttaa, että nykyisin Suomi ei enää ole automaattisesti hyötyjien joukossa, vaan haastettujen asemassa. Tähän hän näkee kaksi syytä: yhtäältä työvoimakustannukset ja toisaalta halvan työn maiden työntyminen akavalaiselle osaamisalueelle:
Että mitä tehdä siinä tilanteessa kun suurempi, yksi suurimmista kilpailijamaista on tällaisella, voisiko sanoa raakakapitalistisella mallilla mutta neuvostoliittolaisella poliittisella järjestelmällä ja samaan aikaan sambialaisilla työvoimakustannuksilla…  ja kohta alkaa olla niin kuin huippuosaamiskeskuksena – Herra Jumala. Ja tämä on se, minkä edessä tässä ollaan.

Kiinan ryhtyessä vaatimaan itselleen kokonsa mukaisia poliittisia oikeuksia kansainvälisellä tasolla, on länsimaiden asemaa pakko ryhtyä määrittelemään aivan uudenlaisilla tavoilla ja reunaehdoilla.

Energia- ja ilmastopolitiikka 2000-luvulla: Ekosofian vaikeus näkyi ydinvoimakannanotoissa

Akava antoi maaliskuussa 2001 lausunnon kauppa- ja teollisuusministeriölle Teollisuuden Voima Oy:n jättämään ydinvoimahakemukseen.77 Lausunnossa viitattiin Akavan kahdeksannessa edustajakokouksessa hyväksyttyihin suuntaviivoihin vuosille 1999–2003, jossa energiatalouden kohdalla todettiin tarve varautua perusvoiman lisärakentamiseen ja perusvoimaksi nimettiin maakaasu ja ydinvoima. Käytettäessä ydinvoimaa energialähteenä tuli suuntaviivojen mukaan osoittaa voimavaroja sekä ydinjätteiden käsittelyyn että niiden loppusijoituspaikan tutkimiseen ja ylipäänsä siinä käytettävän teknologian kehittämiseen. Akavan lausunnossa näiden näkökohtien kerrottiin edelleen olevan ajankohtaisia. Lausunnon mukaan kaikki ydinvoiman käytön elinkaaren aikaiset kustannukset tuli myös selvittää. Uuden ydinvoimalan rakentamiseen tuli liittää erittäin tiukat ehdot. Mahdollisen ydinvoiman lisärakentamisen tavoitteeksi tuli Akavan mukaan asettaa maan oman energiatuotannon turvallisuusasteen jatkuva kehittäminen.

Päätös sai aikaan myrskyn jäsenistön keskuudessa. Tieteentekijöiden liiton toiminnanjohtaja Klaus Sundbäck muistelee, ettei hän Akavan hallituksessa tuolloin istuessaan jättänyt lausuntoon eriävää kantaa, mutta keskusjärjestölle ei hänen mukaansa välttämättä kuuluisi tämänkaltaisen päätöksen tekeminen. Niin tunnepohjainen asia on kyseessä. Hänen mukaansa siihen liittyy niin paljon epävarmoja asioita, ettei hän koe ydinvoimaa koskevia kannanottoja keskusjärjestön taholta pakollisiksi. Ekonomiliiton tuolloinen toiminnanjohtaja Sture Fjäder kertoo, ettei ydinvoimaan ole otettu SEFE:ssä järjestönä kantaa koskaan.78 Samalla tavoin esimerkiksi toinen akavalainen järjestö, joka toimii erityisen herkkien ja vaikeiden asioiden parissa eli Upseeriliitto ei ole koskaan ottanut järjestönä kantaa Suomen mahdolliseen NATO-jäsenyyteen.79  Vuoden 2001 ydinvoimalinjaus sai aikaan sähköpostivyöryn tuhansilta jäseniltä jäsenjärjestöjen päättäville henkilöille ja keskusjärjestölle. Päätös jakoi liittojen jäsenkuntaa voimakkaasti. Fjäder kertoo pohtineensa Akavan hallituksessa, onko ydinvoimakantaa viisasta ottaa, kun se jakaa jäsenkuntaa noin voimallisesti. Hän epäilee, että vuoden 2001 lausunnon saama palaute vaikutti osaltaan kun oltiin saman asian tiimoilla liikkeellä 2009.  

Vuoden 2009 lausunnossa kerrottiin ensinnäkin, että Akava haluaa kaikkia vuoden 2008 ja 2009 lausuntopyyntöjä käsiteltävän eduskunnassa samanaikaisesti ja yhtenä kokonaisuutena. Yhteensä niitä oli viisi kappaletta. Tämän vuoksi todettiin, että Akava antoi asiassa kannanottonsa ainoastaan periaatteellisella tasolla. Lausunnossa kerrattiin vuoden 2007 hallitusohjelmatavoitteisiin sisältyvä ajatus kestävästä kehityksestä, kansallisen kilpailukyvyn turvaamisesta sekä ilmastosopimuksen toteuttamisesta. Mainitusta ohjelmasta nostettiin esille myös kansallisen energiahuollon turvaamiseksi tehtävä kotimaisen energiatuotannon omavaraisuusasteen nostaminen ja nähtiin, ettei energian hinnasta ”saa tulla estettä suomalaiselle elinkeinotoiminnalle”. Vuoden 2001 lausunnosta nostettiin esille toteamus siitä, että ratkaisujen vaikutus on ”pidempiaikainen kuin inhimillisen kulttuurin historia valittiinpa mikä energiamuoto tahansa”.

Vuoden 2009 lausunnossa keskeiseksi asiaksi nostettiin kasvihuonepäästöjen leikkaaminen. Tähän kerrottiin olevan suurimmat mahdollisuudet energiasektorilla, jolla kyetään korvaamaan kivihiili ja muut fossiiliset polttoaineet vähäpäästöisillä tuotantomuodoilla. Lisäksi tuotiin vielä esille, että Suomessa harjoitettavassa energiapolitiikassa tulee tähdätä omavaraisuuden ”merkittävään nostoon”, jotta sähköntuonnista voidaan luopua.81 Fjäder uskoo, että nyt oli opittu jotain. Hänen mukaansa viimeisin annettu lausunto oli viisaasti muotoiltu. Hän muistuttaa myös, ettei asia eduskunnassa kuulu ryhmäkurin piiriin vaan kansanedustajat saavat ratkaista kantansa asiaan täysin itsenäisesti. Akavan ydinvoimakannanotoista hän toteaa: Kannattaa ottaa rauhallisesti, on Akavalla toimintakenttää tarpeeksi muutenkin.82

Akava on lähestynyt ympäristöongelmia kokonaisvaltaisena ilmiöjoukkona. Suomi teki Etelä-Afrikassa Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksessa 2002 aloitteen toimenpideohjelman laatimiseksi. Tavoitetta on Suomessa viety eteenpäin kansallisessa kulutuksen ja tuotannon KULTU -toimikunnassa. Toimikunnan linjauksissa vuodelta 2005 todetaan, että pelkkien päästöjen vähentämisen sijaan tulisi nostaa toiseksi keskeiseksi asiaksi tuotannon tehokkuus. Tämä pitäisi kuitenkin ajatella kokonaisvaltaisesti: kyse on energiatuotannon tehokkuudesta, innovaatioiden ja osaamisen edistämisestä, palveluiden laadusta sekä tuottamistavoista, kulutustottumusten ja elämäntapojen ohjaamisesta. Kestävän tuotannon ja kulutuksen  pitkäjänteiseen kannustavuuteen julkisella sektorilla olisi syytä kiinnittää erityistä huomiota.

Akavalaisessa kannanotossa ohjelmasta katsottiin, että joissain päiväkodeissa kestävän tuotannon ja kulutuksen tehostamisesta syntyneet säästöt ovat aiheuttaneet yksikön toimintabudjetin pienenemistä seuraavina vuosina. Tämän ei ole nähty juurikaan kannustavan toimien jatkamiseen kestävän kehityksen linjalla siellä, missä jokapäiväiset kulutuspäätökset tehdään. Kun organisaatiot kamppailevat toiminnan säilyttämisestä, hyvät aikomukset ja tavoitteet saavat joustaa. Akavan kommenttina ohjelmaan oli ohjelmaehdotusta maan hallitukselle kesällä 2005 luovutettaessa, että erityisesti akavalaisena haasteena oli osoittaa kestävillä tuotanto- ja kulutustavoilla olevan suora yhteys työelämään, työssä jaksamiseen ja työterveyteen. Ohjelmaan sisällytettiinkin tavoite työn organisoinnista siten, että työntekijöiden työkyky, työolosuhteet ja työturvallisuus varmistetaan kaikissa olosuhteissa, jotta työ voitaisiin kokea mielekkääksi. Etätyötä haluttiin edistää vaihtoehtoisena ja vapaaehtoisena työn mallina. Ohjelmassa hyväksyttyinä akavalaisina asioina olivat mukana myös esitys työaikapankista sekä perhevapaiden kustannusten tasaaminen molempien vanhempien työnantajien kesken.83

Ilmastonmuutos luo ja tuhoaa työpaikkoja

Akava otti kantaa ympäristöasioihin vuoden 2007 energia- ja ilmastopoliittisissa linjauksissaan. Linjauksissa katsottiin, että ilmastonmuutos vääjäämättä muuttaa tuotannon ja työpaikkojen rakennetta tulevaisuudessa. Tämä avaisi akavalaisen näkemyksen mukaan tien uusien ja uudenlaisten työpaikkojen synnylle sekä työnteon muotojen uudistumiselle. Ilmastonmuutokseen haluttiin vaikuttaa kaikilla siihen liittyvillä tasoilla. Kyse oli yksittäisestä työntekijästä, työpaikoista ja Suomen kansallisista ratkaisuista sekä EU:n ja globaalintason toimenpiteistä. Vastuun tuli olla globaalia, mutta käytössä paikallisesti. ”Toimintojen siirtäminen kehitysmaihin ei saa muodostua keinoksi tinkiä yritysten yhteiskuntavastuusta ilmastonmuutoksen torjunnassa.”

EU-tasolla lähtökohdaksi vaadittiin kestävää kehitystä ja ilmastosopimusten toteuttamista turvaten kilpailukyky ja hyvinvoinnin kasvu. Kotimaisen energian tuotannon omavaraisuusastetta tuli akavalaisen näkemyksen mukaan kasvattaa mutta huolehtia samaan aikaan myös siitä, että energian hinta ei muodostu esteeksi elinkeinotoiminnalle maassamme. Viime kädessä nähtiin, että akavalaisten osaajien rooli on tärkeä, ja että jokaisen jäsenen toiminta asiassa on keskeistä. Akavalaisten katsottiin toimivan tiennäyttäjinä kestävien kulutustapojen omaksumisessa ja asenteiden muuttamisessa.

Vaikeat ekosofiset yhtälöt

Akavan ”ympäristöviisaus” (eko + sofia = ympäristöviisaus) on isojen ja vaikeiden haasteiden kenttä. Suomi valtiona on sitoutunut ilmaston muutosta hillitsemään pyrkiviin päästövähennyksiin, jotka pakottavat osaltaan tekemään vaikeita ratkaisuja energiataloudessa. Jos maa halutaan pitää omavaraisena ja turvata teollisuuden energiansaanti, ollaan pakotettuja turvautumaan fissioenergiaan, jonka käyttö on osin riskialtista ja sen tuottaman ydinjätteen puoliintumisajat varsin pitkät (ylisukupolvinen kuormitus). Toinen vaihtoehto on pyrkiä kehittämään uudenlaisia energiantuotantomuotoja kuten aurinko-, vesivoima- tai tuulienergiaa. Fuusiovoiman tuotannon hyötysuhde on edelleen niin alhainen, ettei siitä ole fissioenergian korvaajaksi vielä vuosikymmeniin, ellei sen teknologian kehittämisen saralla koeta jotain mullistavaa lähitulevaisuudessa.

Akavalaista toimintapolitiikkaa on ympäristöasioissa leimannut jälkijunassa toimiminen. Monesti asiat tulevat globaalilta tasolta meille päin. Vielä 2000-luvun alussa asiavyyhteä ei käsitelty juuri ollenkaan, mutta nykyisin se on yksi pääaiheista. Puhetta ja tietoisuutta on nähtävillä, mutta toimenpiteet ovat vielä suunnittelun asteella monessakin asiassa. Innovaatioiden ja teknologioiden kehittäminen saavat tulevaisuudessa yhä keskeisemmän merkityksen, kun etsitään vaikeata tasapainoa elintason säilyttämisen, siitä nauttivien kehän kasvattamisen, väestönkasvun ja ympäristön säilyttämisen välillä. Akavalaisen ilmastonmuutosta koskevan näkemyksen mukaan osana ilmastonmuutospolitiikkaa tulee pohtia laajassa kolmikantayhteistyössä työllisyyttä, innovaatioita ja osaamista.84 

Uudistettu globalisaatio-ohjelmapaperi vaati 2010 laadullista muutosta

Akavan uudistettu globalisaatiostrategia on valmisteltu alkuvuodesta 2010 maailman palkansaajien kattojärjestön ITUC:in konferenssia varten, joka pidettiin kesäkuun lopussa 2010. Akavan mukaan tarvitaan ”lisää, mutta parempaa globalisaatiota”. Laadullinen erottelu pitää sisällään tulevaisuuden näkymien erittelyä, niiden etujen ja haittojen pohtimista sekä konkreettisia esityksiä toimenpiteiksi.85 

Akava katsoi vuoden 2010 globalisaatioasiakirjassa, että kyky soveltaa tietoa ja erikoistuminen korostuvat. Työntekijöiden yksityisyyden säilyminen on Akavan mukaan ykkösluokan asia. Se on toiveikas, sillä ay-liikkeen jäsenmäärien supistuminen pysähtyy ns. kehittyvien maiden työntekijöiden tietoisuuden kasvaessa. Ay-liike myös muuttaa muotoaan, kohti ”kansalaisjärjestöjä mielipidevaikuttajaksi, lobbariksi, katutoimijaksi, valtaajaksi, verkkovaikuttajaksi”. Akavan raportissa todettiin myös, että hyvinvointipalvelut vahvistuisivat Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Teknologia jatkaa kehittymistään ”suurin harppauksin eteenpäin”.

Toisaalta ilmasto- ja ympäristöpulmia ei saada hallintaan, minkä vuoksi viimeistään 2030-luvulla joudutaan suuriin ongelmiin, jonka seurauksena vasta turvaudutaan ”radikaaleihin päästöleikkauksiin”. Suureen kulutukseen perustuvan jatkuvan talouskasvun aika on tulevaisuudessa Akavan mukaan ohitse. ”Kulutustaloudesta siirrytään vihreään ja älytalouteen.” Bruttokansantuote menettää samalla asemiaan keskeisenä mittarina. Maailman väkiluku sekä ilman hiilidioksidipitoisuus ovat sen sijaan ”ihmiskunnan elämän edellytyksiä” keskeisesti määrittävät mittarit tulevaisuudessa.

Väestöjen nähtiin sekoittuvan muuttoliikenteen kasvaessa ja korkeakoulutetuilla ajateltiin tulevaisuudessa olevan lähes vapaa maailmanlaajuinen muuttamismahdollisuus. ”Kiinaa myöten” tapahtuu ”lopullinen voittokulku demokratialle, vaikka sen sisällöstä vallitsee eri näkemyksiä”. Akavan näkemyksen mukaan maailma moninapaistuu ja ns. ”vapaat” markkinataloudet  saavat rinnalleen menestyneitä ns. ”johdettuja” markkinatalouksia. Tällöin ”perinteiset länsimaat muuttuvat globalisaation hyötyjistä ja pelisääntöjen määrittelijöistä haastetuiksi”.86

Raportissa tekemissään toimenpide-esityksissä Akava haluaisi voimistaa Kansainvälisen työjärjestön ILO:n asemaa. Kaupankäyntiboikottien mahdollisuutta tulisi voida harkita räikeimmissä perusoikeuksien rikkomistapauksissa. Myös ylikansallista lakko-oikeutta koskeva sopimus tulisi laatia. Järjestäytymisvapauden sekä neuvotteluoikeuden pitäisi koskea täysin myös korkeasti koulutettuja työntekijöitä. Ammattipätevyyksien tunnustamisesta pitäisi tulla maailmanlaajuinen normikäytäntö, mutta se ei saisi johtaa pätevyysvaatimusten huonontamiseen. ”Aivovuodosta” tulisi päästä ”aivovaihtoon”, joka hyödyttää molempia osapuolia.

”Veroparatiisien toiminta on tehtävä mahdottomaksi.” Maailmanlaajuiselle valuuttakaupalle tulisi Akavan mielestä asettaa finanssitransaktiovero ja samalla tulisi luoda maailmanlaajuinen pankkivero rahamarkkinakriiseihin varautumiseksi. Olisi myös luotava maailmantason kilpailuviranomainen (Global Competition Authority), jolla olisi EU:n komissioon verrattavat toimintaoikeudet. Kaupankäynnin tulisi olla avointa ja reiluin normein säänneltyä.

Kaikkien työpaikkojen pitäisi muuttua ympäristöystävällisiksi. Tuotannon ja kulutuksen ympäristöjalanjäljen olisi oltava mahdollisimman pieniä. Ilmastosopimuksia olisi kiristettävä siten, että rikkomuksista saisi määrätä tuotteille hiilidioksidiveroja. Maailman väkilukua tulisi saada rajoitetuksi koulutuksella ja valistuksella, jotta syntyvyyden säännöstelyyn ei tarvitsisi siirtyä maailman laajuisesti. Bruttokansantuote-käsitteelle olisi luotava vaihtoehtoisia ja täydentäviä mittareita. ”YK:n tulisi vahvistua järjestelmäksi, joka muistuttaisi maailmantason Euroopan unionia (Global Union GU).” 87

Akavan entinen puheenjohtaja Matti Viljanen näkee, että työ entisestään muuttaa muotoaan.Työelämän mallina on tulevaisuudessa verkostoituminen, useampi spesialisti, jotka muodostavat toiminnan perustason ilman oy ab:tä. Ihmiset voivat olla missä tahansa, työ ei ole tällaisessa mallissa enää ollenkaan tiettyyn paikkaan sidottua.

Viljasen mukaan tämä on suuri haaste, sillä asiantuntijuus voi sijaita missä tahansa, kun globaali informaatioverkko sallii työnteon missä tahansa. Hänen mukaansa on tärkeää pohtia, miten tällaiselle työlle syntyisi turvaverkkorakenne. Tätä kautta lainsäädännöllinen työnvastuun näkökulma korostuu. Ongelmaksi hänestä nousee se, millä vahditaan laatua ja oikeellisuutta. Hänen mielestään sekä työlle että sen tekijälle tarvitaan turvaverkko, jossa pohditaan sitä kuka vakuuttaa työn siihen liittyvien kontaktien virtualisoituessa ja työn siirtyessä uudentyyppisiin sosiaalisiin työverkostoihin. Hänen mukaansa tällöin voi syntyä osin vielä käsittämätön työmalli, jossa ”tuote” laitetaan verkkoon ja toiminta toteutuu ”itsepalveluna”, jolloin:
Syntyy hyvin epätyypillisten, vielä epätyypillisempien työsuhteiden maailma kuin  mitä se on tänään, ja kysymys kuuluu, että minkälaisia vastuun ja turvan verkkoja  siihen luodaan.

Viljanen näkee, että tulevaisuuteen katsominen on kuitenkin menestymisen ehto. Palkkatyön kadotessa ja työn ”platform’ittuessa” hän muistuttaa, että sosiaalisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelurakenteen ylläpito vaatii edelleen verotuloja. Hän kysyy, mihin verot tällaisesta työstä maksetaan ja kenelle. Hänen mukaansa maailma muuttuu ja keskeiseksi nousee kysymys siitä, miten sitä hallitaan. Hän muistuttaa, että polarisaation kasvu on jo nyt selkeästi nähtävissä yhteiskunnassa.88

TEK:in toiminnanjohtaja Heikki Kauppi katsoo, että globalisaatiosta hyötyy, jos osaa parhaiten sen, mitä tekee. Hänen mukaansa nykyinen resurssipula tekniikan alalla johtuu 1990-luvulla omaksutusta linjasta. Opiskelijamääriä kasvatettiin tuolloin, mutta rahoitus ei seurannut mukana. Jos tällä linjalla jatketaan, painutaan alas teknisessä osaamisessa. Hän selittää asiaa siten, että määrä ei auta innovaatioiden syntymisessä. Hänen mielestään on parempaa kouluttaa kymmenen hyvää kuin 30 keskinkertaista.
Innovaatioita on vaikea synnyttää politiikalla, sillä niitä ei voi hänen mukaansa pakottaa.
Voi luoda edellytyksiä: tietoa, resursseja ja aikaa, ja näitä kun yhdistetään, niin sieltä se sitten tulee, jos on tullakseen ja tietenkin sillä innovaattorilla tulee olla semmoinen uteliaisuus ja halu saada aikaan.

Kauppi toteaa, ettei Eurooppa voi apinoida USA:ta, kun me emme ole USA. Hän muistuttaa, että: ”Menestyvät strategiat rakennetaan aina omista lähtökohdista.” Tämä pätee Kaupin mukaan myös maan sisällä. Kaikki maakunnat eivät voi olla ”Ouluja Suomessa”, kuten hän asian ilmaisee.89

Työelämän muutos – palkansaajien kokemus on ay-liikkeen ruohonjuuritaso

Me kolme ja jengi – työn ja työmarkkinoiden muutos

Viimeisten viidentoista vuoden aikainen työn muutokseen ja ay-liikkeen toimintaedellytyksiin vaikuttanut muutosprosessi on työntekijäpuolella varmasti ainakin joiltain osin ollut melko turbulentti kokemus. Samalla kun on siirrytty kohti laajempia toimintatasoja, vastuuta on myös siirretty kohti yksilöä. Paikallinen sopiminen on tullut jäädäkseen tupojen jälkeiseen aikaan, joka alkoi vuonna 2005 solmitun 2,5 -vuotisen kokonaisratkaisun jälkeen. Sen jälkeen on käyty neljä liittokierrosta. Työnantajapuolen näkemys paikallisen tason tärkeydestä tiivistynee EK:n entisen johtajan Seppo Riskin toteamukseen paikallisen sopimisen merkityksestä: ”Saada palkanmuodostus sekä tuotanto- ja työajoista sopiminen sinne, missä tulosvastuu on, eli yrityksiin.” Riskin mukaan paikallinen sopiminen onnistuu molempien osapuolien tuntiessa yrityksen menestyksen yhteiseksi intressikseen. 90 

Valtiotieteilijä Anu Kantola on todennut, että ay-liike ryhtyi 1990-luvun laman aikana painottamaan ohjelmapuheissaan juuri tätä yhteistä me-tasoa.91  Politiikan tutkija Pauli Kettunen on hieman varauksellinen asian suhteen tutkiessaan kansallista kilpailukykyvaltiota. Hänen mukaansa aina ei nimittäin ole selkeää ollut se, keitä ”meihin” lasketaan kuuluvaksi ja millaisin ehdoin jäsenyys toteutuu.92 Keskeistä lienee huomata se, että kyseessä on leimallinen puhetapojen muutos. Yhteistä kokonaisuutta on toki rakennettu koko itsenäisyyden ajan. Nykyisen me-puheen erottaa entisestä se, että siihen liittyy voimakas osallistavuuden tai ulossulkevuuden asetelma, joka ei aina välttämättä ole yksittäistä työntekijää voimaannuttavaa. On siis syytä pohtia, miten työ on muuttunut 1990-luvun puolivälistä nykyaikaan tultaessa.

Työnjakokeskustelu alkoi jo 1980-luvun lopulla.93 Mutta se sammui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, vaikka se nostettiin esiin vielä vuosille 1996–1999 laaditussa työllisyysohjelmassa. Akavan jäsenkunnassa halukkuutta työn jakamiseen oli vielä laman aikana. Laman jälkivaikutuksina tehtiin kunnissa ja kuntayhtymissä satoja paikallisia säästösopimuksia, joissa sovittiin lomarahojen vaihtamisesta vapaaksi. Akavassa käsiteltiin kaikki sopimukset, koska paikallisesti ei oltu annettu itsenäistä valtaa tehdä sopimuksia. Osa sopimusesityksistä hylättiin ja silloin kunnat saattoivat ryhtyä rankaisemaan akavalaisia lomauttamalla. Kunnissa tosin oltiin monesti valmiita menemään huomattavasti keskusjärjestöä pidemmälle joustojen suhteen.94 Akavan pääluottamusmiehenä Varsinais-Suomessa toiminut Reijo Rauhala muistelee säästösopimuksia:
Oli pakko ottaa joskus hiukan oma riskinsä, että sai Helsingissä läpi, kansa piti, ei kovin paljoa mutissut mutta jotain aina oli. Joskus kylmä rinki oli, että miten saa Helsingissä hyväksytyksi.95

Suhdanneherkkä työaikakeskustelu

Työaikapankki on alun perin akavalainen idea. Se esitettiin ensimmäisen kerran jo 1980-luvulla tuolloin perustetussa työaikatyöryhmässä, jota veti Lääkäriliiton Markku Äärimaa. Suomessa oli täystyöllisyys ja nähtiin, että eläkeikää voisi alentaa. Ryhmän tuloksena pääteltiin, että työajan pitää vähintään olla enemmän kuin neljä tuntia ja ideaaliksi nähtiin 6–8 tuntia. Uutuutena tuotiin keskusteluun ajatus siitä, että jokaisella pitäisi olla mahdollisuus pitää työstään vuosi vapaata, joka seitsemäs vuosi, eli niin sanottu sapattivapaa. Sitten tuli lama ja yleensä täystyöllistettyjä lääkäreitäkin joutui kortistoon. Keskustelu loppui lyhyeen.

Äärimaan mukaan tämä opetti sen, että työnjakokeskustelu on erittäin suhdanneherkkää. Hän kuitenkin painottaa, että nykyisin on omaksuttu sapattivapaan käsite hieman erilaisena kuin työryhmän ehdotuksessa. Mukana on ajatus työttömien työllistämisestä. Alkuperäiseen ideaan sisältyi työkyvyn ylläpitämisen aspekti, sillä Äärimaa katsoo, että joustavuutta on lisättävä, jotta saataisiin ihmiset jatkamaan työtä pidempään.96

Kirkon työmarkkinalaitoksen sopimusjohtaja Risto Voipiolla on omien sanojensa mukaan ollut työaika-asiassa vaikeuksia ymmärtää Akavan kantoja.
Minä en työaikalain valmistelussa koskaan oppinut ymmärtämään, että minkä takia akavalaiset halusivat nimenomaan työaikalain piiriin niin ylhäälle organisaation yläportaille asti. Johtavassa ja erityisasiantuntijatasossa tapahtuva akavalainen työ – semmoisena kuin minä sitä tunnen – on ani harvoin järkevästi työaikaan työaikaan sidottavissa, siis sillä tavoin, että siitä olisi tehtävän työn ja työn tekijän kannalta hyötyä.97 

Akavan työelämäasioista vastaava johtaja Maria Löfgren kuvaa työaikoja ja niitä koskevan keskustelun ongelmallisuutta seuraavasti:
Tosiasiassa tämmöinen vapaa autonomia työaikojen suhteen, ei tarkoita työntekijän kannalta sitä autonomiaa kuitenkaan, vaan se tarkoittaa sitä, että se työaikasuojelu, tukiverkko, vähimmäismääräykset, jotka lainsäädännössä tulee, niin niihin ei voikaan enää vedota ja siellä työpaikkatilanteessa, hyvät pärjää, silloin kun menee hyvin, kun työtulos on sataprosenttista ja työnantaja on siihen tyytyväistä, niin tällainen malli  toimii. Mutta sitten, jos tulee jotain ongelmakohtia, tai lain epäselviä kohtia, se autonomia ei enää olekaan sitä, että työntekijän tarpeet aidosti otettaisiin huomioon, vaan se on sitten sitä, että työnantaja sanelee, että mitä sinä teet.
Työaika liittyy asiana tietenkin työnantajan työnjohto-oikeuteen ja heidän tulkintaoikeuteensa. Tätä ei kukaan ole kieltämässä, mutta Akava peräänkuuluttaa Löfgrenin mukaan asiassa raameja siitä, miten toimitaan.98

EK:n johtaja varatuomari Seppo Riskin mukaan paikallisen sopimisen malli 1990-luvulla lähti käyntiin, jotta työaikojen järjestämisellä olisi päästy työmarkkinoiden joustavuuden parantamiseen. Hän toteaa:
Tilanteet ovat hyvinkin erilaisia samallakin toimialalla ja markkinat voivat vaihdella. Voi olla kova kysyntä, jolloin tarvittaessa tehdään töitä ja sitten voi olla taas vähän luppoaikaa, jolloin työajan rytmitys saataisiin enemmän markkinaehtoisemmaksi. Pelisääntö tietysti on ollut se, että niistä pitää neuvotella ja sopia. Ja se ei ole merkinnyt työajan pidennystä, vaan se on merkinnyt: okei keskimäärin se ei ole merkinnyt työajan pidentämistä vaan se on merkinnyt, että jossain vaiheessa pidennetään työaikaa ja sitten on vapaapäiviä tai vapaata, jolla se tasoitetaan.

Riskin mukaan joustavuutta on tullut varsin hyvin teollisuudessa, silti elintarviketeollisuudessa ja satamissa on hänen mielestään vielä ongelmia. Hän näkee asian kahdensuuntaisena kauppana:
Pitää olla molemmat saantomiehinä. Täytyy kokea puolin ja toisin pitkällä tähtäimellä oikeaksi teoksi. Eikä se ole sanelua. Se ei saa olla sanelua, vaan sen täytyisi olla aitoa keskustelua ja sopimista. Kyllä yleensä ihmiset ymmärtävät, jos sanotaan että olisi tilaus ja se pitäisi tehdä kahdessa vuorossa, joka merkitsisi työajassa tällaista urakkaa: otetaanko me se vastaan ja jäädään vielä? Kyllähän siinä tulee vastaukseksi, että otetaan nyt, että saadaan työtä ja sitten saadaan vapaata.
Palvelupuolella joustavat työajat ovat Riskin mukaan välttämättömiä jo yksistään palveluiden tarjoamisen vuoksi kysynnän mukaan. Hän toteaa yhteiskunnan rytmien  moninaistuneen ja tämän vuoksi hän näkee, että palveluitakin pitää olla tarjolla normaalin virka-ajan ulkopuolella. 99

Akava on työaikalakiin liittyen pitänyt keskeisenä asiana suojeluperiaatteen toteutumista, jonka mukaan työntekijöillä tulee olla jokaisessa tilanteessa yleisesti määritelty yleissitova lainsäädännöllinen suoja työssään. Asiassa on toki ollut mutkia, sillä 1996 todettiin, että ”aika ei välttämättä suosikaan tätä keskeistä periaatetta”. YTN oli järjestänyt työaikalakikysymyksen ratkaisun vauhdittamiseksi ensimmäisen lakkonsa jo 24.10.1990.  Akavan jo 1980-luvulla esittämät työaikapankit nousivat keskusteluun vuosituhannen taitteessa ja palkansaajakeskusjärjestöt valmistelivat yhteisen muistion asiasta. Sen mukaan työpaikoille tuli luoda työaikapankkeja ja -tilejä työntekijöiden tarpeisiin perustuvan työaikajoustavuuden lisäämiseksi. Työaikapankin kehittämiseksi perustettiin työryhmä. Sille annettiin tehtäväksi vuonna 2002 selvittää sopimusmenettelyä, jolla järjestettäisiin työntekijän oikeus säästää ja pitää vapaita.100

Akavan hallitus asetti freelance-työryhmän ja se sai raporttinsa valmiiksi loppukeväästä 2000. Siinä ehdotettiin parannuksia etenkin työttömyysturvaan. Työryhmän mukaan sosiaaliturvajärjestelmä ei vastaa työelämän monimuotoisuutta vaan yrittäjien ja palkansaajien välimaastoon oli muodostunut epäselvän statuksen omaavien ryhmä. Ryhmän statuksen epäselvyys aiheutti ennalta arvaamattomia menetyksiä eikä rohkaise lisätulon hankkimiseen. Nähtiin, että asian hoitaminen vaatisi lakimuutoksia ja ehdotukset toimitettiin sekä sosiaali- ja terveysministeriöön että muille työmarkkinakeskusjärjestöille. 101

Ne toiset – Akava ja työttömyys

Paikallistasolla on kunnostauduttu syrjäytymisen ja työttömyyden estämisessä – laman pakottamina. Akava toimi asiassa 1990-luvulla siten, että vuoden 1995 aikana keskeisiksi toimintamuodoiksi alueilla tulivat EU-jäsenyyteen liittyneiden asioiden lisäksi yhteiskunnallinen vaikuttaminen sekä työllisyyskysymykset.102 

Tampereella käynnistettiin ensimmäinen työttömyyttä torjumaan pyrkinyt projekti vuoden 1992 alusta nimellä PESTI. Sen suunnittelivat alun perin kaksi insinööriä eli Timo Hahtala (Suomenkielisten Teknikkojen Seura STS / Korkeakouluinsinöörien ja Arkkitehtien Keskusliitto KAL103) ja Matti Mäkelä (Insinööriliitto IL). Projektissa luotiin malli, jonka mukaisia hankkeita käynnistyi vuosina 1992–1994 nopeasti akavalaisten liittojen jäsenkuntien piirissä koko maassa. Hankkeiden rahoitus tukeutui julkiseen rahoitukseen. Lisäksi osallistujat työskentelivät työttömyysturvalla oman työllistymisensä eteen. Akava ja YTN-liitot toimivat mukana käynnistäjinä, tukijoina sekä ohjaajana.

Hankkeissa kehitettiin erilaisia yhteistyömalleja alueellisten ja paikallisten viranomaisten, oppilaitosten ja elinkeinoelämän kesken. Aino Korvensyrjän mukaan ideana oli työllistymisprojekti, ei työllistämisprojekti. Työtä Uusimaalaisille insinööReille PrOjektissa eli URPO:ssa korostettiin oma-aloitteisuutta tehokkaimpana tapana työllistyä. Ajateltiin, että koulutetut olivat itse oman työllistymisensä parhaita asiantuntijoita, koska työhallinnossa ei ollut tästä ryhmästä juurikaan kokemusta.104

Elokuussa 1993 oli työttömänä lomautetut mukaan lukien lähes 13 000 korkea-asteen tutkinnon suorittanutta uusmaalaista. Projektiin osallistui kesään 1994 mennessä reilut 1400 henkeä. Toiminnan tärkeimpänä muotona olivat itseohjautuvat pienryhmät. Kolmasosa oli koulutukseltaan insinöörejä, 16 prosenttia oli diplomi-insinöörejä, reilut kymmenen prosenttia ekonomeja ja seitsemän prosenttia merkonomeja. Lisäksi mukana oli eri alojen arkkitehtejä, muun ylipoistotutkinnon suorittaneita sekä teknikkoja. Kielitaitoa oli 31 vieraan kielen verran osallistujien keskuudessa.

Idealaiset URPO:ssa kokivat, että media suhtautui työttömiin holhoten ja piti heitä säälittävinä uhreina tai saamattomina vätyksinä. Tällainen ei kuitenkaan kuulunut heidän omakuvaansa, vaan he halusivat toiminnallaan näyttää olevansa pysyviä osaajia ja aktiivisia työnhakijoita. Viesti oli, ettei oltu jääty odottelemaan, vaan toimittiin itse. Lehdet, radio ja TV tekivätkin useita juttuja toiminnasta.

Ajankohtaan liittyy suuri asennemuutos korkeasti koulutettujen proletarisoitumiseen ja akateemisen prekariaatin muodostumiseen. Hankkeissa tuotettu jäsenistön paine ravisteli yhteiskunnassa vallitsevia asenteita työttömyyttä koskien. Työttömyyttä ei enää voinut pitää koulutettujenkaan kohdalla ihmisen omana vikana.105

Aluetoiminnasta vastannut järjestösihteeri Antti Lanamäki muistelee, että hankkeiden kaltaiset työllistymisporukat kokosivat yhteen akavalaisia johonkin alueelliseen tilaan, jossa he saivat koulutusta ja koneita. Kyse oli työpaikkojen hausta ja sen opettamisesta yhdessä tietoa etsien. Kyse ei siis ollut työnvälityksestä, vaan aktivoinnista ja neuvonnasta, jossa joissain paikoissa oli kyetty palkkaamaan työntekijä, eräänlainen tutor, joka toimi akavalaisten työnhakijoiden työllistymisapuna. Lanamäen mukaan kaikki sai alkunsa Tampereen alueellisesta pohdinnasta: mitä voisimme tehdä? Kun mukaan saatiin työministeriön ja EU:n rahoitusta, hankkeilla oli mahdollisuus onnistua.106

Myös työttömyyskassojen kohdalla toiminta vilkastui, kun työttömien määrän kasvoi ennätysmäiseksi. Juha-Veikko Kurki johti tuolloin IAET-työttömyyskassaa. Hän kertoo, että tuolloin ei ollut tarpeeksi henkilökuntaa, ei tiloja, ei laitteita. Hakijoitten määrä kuusinkertaistui elokuussa 1992. Rakennusinsinööreistä kävi 67 prosenttia kassan asiakkaana. Kassan jäsenien työttömyysprosentti oli yli 13 prosenttia 1993.

Syksyllä 1992 Kurki palkkasi 22 ihmistä yhtenä päivänä ja koulutus tehtäviin järjestettiin samana iltana. Seuraavana päivänä uudet käsittelijät ohjattiin töihinsä tekemään korvauspäätöksiä. Sitten alkoivat Kurjen mukaan järjestöjen haukut, sillä jokainen hylkypäätöksen saanut haukkui kassan ja tämän jälkeen järjestöt perässä. Odotusajat olivat pahimmillaan 6 kuukautta. Lama myös tyhjensi kassojen rahat. Kurki kertoo, että pankkien kanssa sai taiteilla jatkuvasti pahimmassa vaiheessa. Heti kun pahimmasta oli selvitty, alettiin kerätä vararahastoa. Kurjen mukaan asenneilmastoa liittojen johdon piirissä on muuttanut jäsenistön suora palaute: työttömyysturva katsotaan jäsenkyselyissä aina yhdeksi korkeimmista hyveistä ammattijärjestön toiminnassa.107

Työelämän huonontuminen? – yksilöiden ja yhteisöiden dynaaminen liityntäpinta

Työelämän paradokseja tutkinut sosiologi Raija Julkunen listaa niin sanotun vanhan ja uuden työn hegemoniset yleispiirteet tutkimuksessaan Uuden työn paradoksit.108  Uusi työ on muun muassa ainakin jälki- tai uusfordistista, subjektivoitua, disorganisoitua, sääntelemätöntä, tietoistunutta, kognitiivista, immateriaalista, prekaarista, yksilöllistä, joustavaa, feminisoitunutta, refleksiivistä, estetisoitunutta ja mikä tärkeintä, sen kuvaillaan olevan affektiivista. Nämä rakennetason selitykset saavat tukea Työolotutkimuksien havainnoista.

Suomalaisen työelämän ammattirakenne on tilastollisesti tarkasteltuna muuttunut radikaalisti:
  •  teollisuustyön osuus on pudonnut viimeisten 30 vuoden aikana kolmanneksesta vajaaseen kuudesosaan palkansaajista
  • samaan aikaan terveydenhuoltoala on kasvanut 6 prosentista 11 prosenttiin
  • sosiaaliala on kasvanut 2 prosentista 6 prosenttiin
  • tekninen ja tieteellinen työ on noussut 8 prosentista 12 prosenttiin sekä
  • kaupallinen työ on lisääntynyt 7 prosentista 11 prosenttiin.

Ns. vanhan työn osuus oli 1977 yhteensä 57 % ja 2008 yhteensä 34 %. Ns. uusi työ kattoi 1977 työvoimasta 43 % ja 2008 yhteensä 66 %.  

Vanhalla työllä tarkoitetaan tässä artikkelissa suorituspohjaisia pitkälti ruumiillisesti tehtäviä töitä, kuten työt rakennusalalla, teollisuudessa, liikenteen, palveluiden- tai maataloustyön alalla. Uudella työllä tarkoitetaan tietovaltaisia imaginaarisempia työn muotoja kuten kaupallinen työ, toimistotyö, hallinnollinen johtotyö, sosiaaliala, terveydenhoitoala, opetus sekä tekninen ja tieteellinen työ.

Psykohistorioitsija Juha Siltala on tiivistänyt suomalaisen työelämän muutoksen ja hän on kutsunut tuota muutosta huonontumiseksi. Hänen mukaansa työelämä kanavoi aiemmin omat jännitteensä ja turhaumat kollektiiviseksi vastarinnaksi ja työntekijä-työnantaja osapuolijaon mukaiseksi poliittiseksi vastakkainasetteluksi. Raija Julkunen toteaa tähän liittyen ja Siltalan analyysia mukaillen, että nykyisin tämä vastakkainasettelu on haudattu, turhaumat ovat epäpolitisoituneet ja ne käsitetään ja käsitellään henkilöiden välisinä ja sisäisinä jännitteinä.110 Taustalla on logistiikan kiristymistä, yhteiskunnan kulttuurista pirstoutumista, työtehtävien lisääntymistä, tehtävien töiden monialaistumista työssä olevilla työntekijöillä, uudenlaisia johtamiskulttuureita sekä julkisten palvelujen yksityistymisen historiallinen prosessi. Nämä kaikki yhdessä tuottavat sitä, mitä monet yksilöt kuvaavat huonontumisena. Jännitteet ovat ilmiöluonteestaan huolimatta hyvin todellisia.

Suurryhmäilmiöitä, ei yksittäisen henkilön piirteitä

Suomen Psykologiliiton puheenjohtajana toimiva Tuomo Tikkanen kuvaa näitä jännitteitä suurryhmäilmiöinä, joita ei siis pidä käsittää kenenkään yksittäisen henkilön ominaisuudeksi. Ilmiöt eivät siis liity siihen, että kyseessä olisi työnantajien intentionaalinen ”pahuus”. Ryhmäilmiöissä esille tulevat kommunikaation tavat eivät nimittäin ole tällaisia intentionaalisia yksilötahdon ilmauksia, vaan erityisesti suurryhmille tyypillistä käyttäytymistä. Pienryhmien on helpompi säilyttää toiminnassaan mukana sellainen ihmisten välinen ryhmädynamiikka, jossa ei haluta tuottaa häpeää tai loukata. Suurryhmissä pienryhmän dynamiikka häviää ja muuttuu perusolettamusryhmien dynamiikaksi, joka on paljon kaavamaisempaa. Kyse on siis osaltaan työpaikan koosta ja siellä toimivien työryhmien koosta.111


Tikkanen selittää suurryhmiä psykoanalyytikko W. R. Bionin ryhmäteorian kautta. Bion toimi toisen maailmansodan aikana Iso-Britannian armeijan psykologina ja myöhemmin psykoterapeuttina Tavistockin klinikalla, jossa hän kehitteli ryhmiä koskevaa teoriaansa. Bionin perusajatus on, että jos ryhmällä on selvä yhteinen missio, se voi toimia varsin rationaalisesti ja päämäärätietoisesti työtään edistäen. Mutta jos syntyy tilanne, jossa tämä yhteinen missio katoaa, eikä hetkeen tiedetä mitä pitäisi tehdä, alkaa perusolettamusten mukainen käytös.

Ensimmäinen perusolettamusryhmätyyppi on taistelun tai paon ryhmä. Tällaisessa ryhmässä oletetaan, että kyseessä on jonkinlainen taistelu tai pakotilanne, jossa jotkut voimat taistelevat vastakkain. Päivittäin näytellään jotain taistelua. Pakoreaktio toimii siten, että jotkut organisaatiossa eivät halua osallistua taistelutilanteeseen ja pakenevat tilannetta, jolloin syntyy Tikkasen mukaan taistelevat ja väistelevät osapuolet.

Toinen perusolettamusryhmätyyppi on parinmuodostukseen ja kumppanuuksiin keskittyvä ryhmä. Ryhmässä selvitetään, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Tämä johtaa klikkiytymiseen, ryhmän jakautumiseen meihin ja heihin. Seurauksena on ydinryhmän muodostuminen ja sen ulkopuolella olo. Tässä ryhmäilmiössä näytellään päivittäin, sitä ketkä kuuluvat ydinryhmään. Tämän seurauksena on vallankäyttöä, kateutta, tiedonpanttaamista ja lopulta katkeruutta.

Kolmas perusolettamusryhmätyyppi on odotus-position ryhmä. Tässä ajatellaan, että jotain varmaan tapahtuu sitten kun…, ja siksi odotetaan jonkinlaista messiaanista vapahtajaa. ”Kunhan organisaation johto lähtee eläkkeelle, niin sitten…” tai ”kunhan saadaan lisää resursseja, niin...” antaa Tikkanen esimerkin tällaisen ryhmän perusolettamuksista. Tämän ryhmän toimintatapana on rutiinien pyörittäminen. Mikään ei muutu mihinkään ennen kuin vapahtaja tulee ja vapauttaa ryhmän jäsenet heidän olotilastaan. Johtoryhmässä tämä voi tarkoittaa muutoksen odottelua mutta tämä voi Tikkasen mukaan olla virheellistä odottelua, jos yrityksen missiota ei selkeästi ole olemassa.112

Tikkanen näkee, että moderni talousteoria ajattelee siten, että järkevä keskitie työpaikoilla toimivien ryhmien yhteisten etujen suhteen on olemassa. Hän toteaa, että tämän edistäminen on molempien osapuolien etu, mutta kommunikaatio menee helposti perusolettamuksien tasolle, koska monesti on kyse suurryhmäedustuksesta. Hän kuitenkin muistuttaa, että yhteinen missio on löydettävissä. Hän näkee, että työurien pidentäminen on tällä hetkellä tällainen yhteiseksi missioksi sopiva asia. Hänen mukaansa ”molemmat osapuolet tajuavat, että työuria on pidennettävä, ettei systeemi kaadu”. 113

Matti Viljanen muistuttaa: ”Ihminen tarvitsee muutakin sosiaalista elämää kuin työtä. Hulluksihan täällä tulee, jos kukaan muu ei tee mitään muuta kuin töitä.” Hänen mielestään kaikki ongelmat tulevat siitä, jos työntekijöillä ei ole liikkumatilaa. Hän toteaa ymmärtävänsä sen, ”ettei työelämä ole kerho” vaan ympäröiviä muutoksia on aina olemassa, joita myös tarvitaan. Hänen mukaansa tilanteen pitää kuitenkin olla balanssissa niin, että molemmat osapuolet hyötyvät. Hän toteaa, että ”levänneet aivot ovat luovimmat aivot” ja siksi palautumisaikaa työstä on oltava täysin työstä irrallaan. 114

Tikkanen jatkaa:
Nämä ilmiöt, joita tapahtuu työmarkkinakentällä, eivät ole vain taitamattomien ja kömpelöiden työnantajien ja työntekijäjärjestöjen turhia konflikteja, vaan niissä toteutuvat tietyt lainalaisuudet, jotka noudattavat ihmisyhteisöjen dynamiikkaa silloin, kun niiltä katoaa yhteinen missio. Totta kai eräissä tilanteissa, kuten Marx aikoinaan väitti, pääomalla ja työntekijällä ei edes voi olla yhteistä missiota eli ne ovat yhteen sovittamattomat. Mutta nykyään ajatellaan ja useimmat työmarkkinatoimijat hyväksyvät periaatteessa, että meillä voi olla yhteinen missio. Se on tämä kansallisen talouden, kansallisen kilpailukyvyn, kansallisen organisaatioista yksilöihin ulottuvan hyvinvoinnin edistäminen.
Hänen mukaansa aina toki syntyy konflikteja mutta silti on olemassa yhteinen missio. Kumpikaan ei pärjää ilman toista.115  

Akavan Erityisalojen toiminnanjohtaja ja Akavan varapuheenjohtaja Salla Luomanmäki toteaa myös:
Se on selvää, että kultainen keskitie on olemassa ja se löydetään monissa asioissa mutta ei kaikissa. Sitten pitää vain hyväksyä se, että eturistiriitoja eri ryhmien välillä voi olla.116
 


Sisäistä ja ulkoista yhteistoimintaa

Akavalaisen yhteistoiminnan periaatteet: Uudet lain taulut 2006

Akavalainen yhteistyö on keskusjärjestön historian saatossa toiminut toisinaan paremmin, toisinaan taas heikommin. Varsinkin lakkotilanteissa keskusjärjestön, neuvottelujärjestöjen ja jäsenjärjestöjen välillä kipinöi. Tämä huomattiin viimeksi Lääkärilakon aikana 2001. Ristipaineita oli olemassa myös suunniteltaessa organisaatiouudistusta 1990-luvun alussa. Liittyihän siihen keskusjärjestön työntekijöiden uudelleenjärjestelyitä ja irtisanomisia. Ongelmia oli aiheuttanut jäsenjärjestöjen jäsenmaksut ja niiden suuruus tuolloin. Myös paikalliset säästösopimukset kiristivät järjestöjen välejä hetkellisesti 1990-luvun puolivälissä.

Asiaan tuli selkeä parannus marraskuun 2006 liittokokouksessa. Tällöin hyväksyttiin akavalaisen yhteistoiminnan periaatteet. Siinä todetaan ammattikunta-tutkintoliitto -periaate nimenomaan korkeasti koulutetun ja vaativaa asiantuntijatyötä tekevien palkansaajien järjestäytymistavaksi. Akavalaiseksi missioksi paperissa kohotettiin jäsenjärjestöjen voimien kokoaminen ajamaan akavalaisten etua sekä Suomen menestymisedellytyksiä. Periaateohjelman mukaan ”missiosta johdetut visiot ja toteuttamiseen vaadittava strategia etenee toiminnaksi AKAVA-yhteisön kaikkiin organisaatioihin”.

Ohjelmassa todettiin lisäksi edelleen tulevaisuudessa jatkuva paikallisen tason edunvalvonnan lisääntyminen.Tämän nähtiin edellyttävän jäsenjärjestöjen ja neuvottelujärjestöjen välisissä suhteissa samankaltaista yhteistyötä kuin mitä keskusjärjestön ja neuvottelujärjestöjen välillä jo toimi. Yhteistyön kerrottiin olevan paikallisella tasolla tässä asiassa yhtä tärkeää kuin valtakunnallisella tasolla. Verkostoituminen nostettiin siis keskeiseksi tulevaisuuden asiaksi myös akavalaisessa sisäisessä toiminnassa yli erilaisten hierarkiatasojen. Jäsenjärjestöjen oikeuksiin kerrottiin kuuluvaksi muun muassa sen, että ne vaikuttavat ja osallistuvat päätöksentekoon suhteessa jäsenmääriinsä.

Velvoitteisiin kuului keskeisinä asioina kielto tehdä koko yhteisöä vahingoittavia sopimuksia, kielto muuttaa toiminta- ja jäsenhankinta-alaa keskusjärjestön sisällä ilman hallituksen suostumusta ja liittokokouspäätöksien sitovuus suhteessa jäsenjärjestöihin, elleivät ne olleet jättäneet eriävää mielipidettä päätökseen. Lisäksi kaikilta yhteisön jäseniltä edellytettiin myös yhteisöllisyyttä ja lojaalisuutta koko yhteisöä kohtaan. Periaatteissa myös linjattiin keskeiset yhteistyökysymyksien pelisäännöt. Kaksoisjärjestäytyminen sallittiin, edustajat eri toimielimiin valittaisiin keskeisissä kaikkia akavalaisia koskevissa asioissa aina keskusjärjestöstä, ulkopuolisesta järjestörajat ylittävästä yhteistyöstä tuli informoida samalla tai läheisellä toiminta-alalla olevaa akavalaista järjestöä, Akavan lausunnot valmisteltaisiin pyytäen niihin tarpeelliset lausunnot jäsenjärjestöiltä ja tiedottaen valmiista lausunnoista jäsenjärjestöille sekä lopuksi todettiin, että virallisten yhteistyön muotojen lisäksi epäviralliset tapaamiset järjestöjohdon sekä myös eri asiantuntijatahojen kesken lisääntyvät. Yhteistyön muotoina nostettiin esille niiden luonne joko säännöllisinä tai verkottuneina epämuodollisempiin ja satunnaisiin kertoihin perustuvina.117 Hallituksessa hyväksyttiin syksyllä 2007 myös yhteisön yhteiset periaatteet mahdollisissa työtaistelutilanteissa.118  

Akavan aloite 2003 – YT-laki on uudistettava

Raimo Sailaksen työllisyystyöryhmän raportti leimasi Akavan vuotta 2003, sillä yritysten irtisanomis- ja lomautustahti kiihtyi vuoden aikana. Työpaikkakohtaisissa yhteistoimintaneuvotteluissa päätökset oli Akavan näkökannan mukaan tehty monesti jo etukäteen ja neuvottelut olivat pelkkä muodollisuus. Maan hallitus huolestui tilanteesta ja asetti komitean valmistelemaan yhteistoimintalain kokonaisuudistusta. Tämä oli Akavan mielestä aiheellista kasvaneiden irtisanomislukujenkin vuoksi. Akavan puheenjohtaja Risto Piekka hahmotteli yt-laista eräänlaista jatkuvan neuvottelun ja vuoropuhelun foorumia, jossa avoimuus ja läpinäkyvyys olisivat olleet keskeisiä asioita palkansaajien turvallisuuden näkökulmasta. Akavan vaatimuksena oli myös saada kaikki ylemmät toimihenkilöt lain piiriin.119

EK:n neuvottelujohtaja Eeva-Liisa Inkeroisen mukaan jatkuvan neuvottelun käytäntö oli:
Hieno idea, jonka peruspäämääränä oli se, ettei kasattaisi asioita sinne kun sopimus on katkolla vaan aidosti ratkottaisiin isojakin kysymyksiä sopimuskauden aikana, työrauhan aikana, hyvällä ajalla.
Inkeroisen näkemyksen mukaan jatkuvan neuvottelun käytäntö ei kuitenkaan käytännössä toiminut, vaan johti siihen, että työryhmiä oli kymmeniä ja silti tuotiin edelleen pitkiä listoja seuraaviin sopimusneuvotteluihin. Tämän vuoksi idean ydin hautautui, vaikka mikään työryhmä ei sinällään kuitenkaan ollut turha, hän toteaa. 120

Asiaa valmistelemaan perustettiin uusi työryhmä. Se ei kuitenkaan saanut työtään valmiiksi vuoden 2003 aikana, vaan sen työtä päätettiin jatkaa vuoden 2004 puolelle. Seuraavankaan vuoden toiminta ei tuottanut tulosta. Yt-menettelyä koskevan työryhmän raportti päätyi erimielisyyteen.121

Paineet yhteistoimintalain uudistamiseen palkansaajapuolella olivat varsin kovat. Yt-lailla oli irtisanomislain maine, vaikka sitä ei ollut alun perin tarkoitettu sellaiseksi. Satojen ihmisten massairtisanomisista oli tullut arkipäivää. Toimintoja Suomessa lakkautettiin ja siirrettiin ulkomaille. Yhteistoimintamenettelyt olivat tällaisissa tapauksissa usein vain muodollisuus, tosiasialliset päätökset oli tehty muualla – joissain tapauksissa emoyhtiössä Suomen ulkopuolella. Henkilöstö koki, ettei yhteistoimintamenettelyllä oikeasti ollut merkitystä.

Aitoon neuvotteluun tähtäävä menettely oli Akavan ja muiden palkansaajakeskusjärjestöjen ykköstavoite, kun yhteistoimintalain kokonaisuudistus viimein alkoi. Lain soveltamisalaa vaadittiin myös alemmaksi silloisesta 30 hengestä. Akavalaisena erityistavoitteena oli vaatimus omasta yhteistoimintaedustajasta akavalaisille ylemmille toimihenkilöille. Tilanne oli ongelmallinen niillä yksityisen sektorin alueilla, joissa akavalaisilta puuttui työehtosopimus.122

Akavan kannalta oli merkittävää, että komiteaan saatiin parttisihteeriksi Akavan edustaja. Yhteistoimintalakikomitea sai pitkään kestäneen työn tuloksena aikaiseksi esityksen uudeksi yhteistoimintalaiksi. Palkansaajien kannalta oli keskeistä, että yhteistoimintalain soveltamisala muuttui koskemaan pienempiäkin yrityksiä. Henkilöstö- ja koulutussuunnitelmien sisältövaatimukset täsmentyivät, minkä toivottiin kääntävän lain käyttöalaa enemmän työyhteisöjen kehittämiseen. Uudistuksen vanavedessä uudistui myös kunnissa sovellettava yhteistoimintalaki.123

Yhteistyö käynnistyi myös kaikkien kolmen palkansaajakeskusjärjestön kesken virallisesti 2007.124 Tämä ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Tapani Kahri muistelee tilannetta 1980-luvun ja 1990-lukujen taitteessa:”Aiemmin Akava oli toisen luokan ammattiyhdistysliike.” Hän sai tuolloin tehtäväkseen laatia joko yritysdemokratialain uuden version tai sitten jonkinlaisen uuden sopimuksen asiassa. Työryhmää koottaessa hän totesi, että jokaisesta järjestöstä tuli olla yksi ihminen mukana plenumissa. SAK, STTK ja TVK koettivat saada Akavan ulos koko systeemistä. Kahri asetti kuitenkin ehdoksi, että mukaan on tultava yksi edustaja jokaisesta palkansaajajärjestöstä. Kahri kertoo, että hän tajusi tuolloin:
Että eivät nämä toiset työmarkkinajärjestöt siis palkansaajajärjestöt, eivät ne halua Akavaa ollenkaan näihin systeemeihin mukaan. Ne olivat sitä mieltä, että ne ovat työnantajan edustajia ja sillä siisti. Minä sanoin, että se on sillä viisiin, että tämä  porukka tekee sen, tai sitten sitä ei tehdä, ja niin sitä sitten tehtiin. Ja kolme vuotta siihen meni ennen kuin se saatiin.
Loppujen lopuksi ns. 1990-luvun alun Suuren laman tulo kuitenkin esti itse uudistuksen.

Akavan suurimmat pettymykset

Ulos tuposta 2000

Akavan tuolloinen puheenjohtaja Risto Piekka totesi Akavan vuosikertomuksessa vuodelta 2000 poikkeuksellisen avomielisesti tulopoliittisesta kierroksesta:
Minulle tulopoliittinen kierros tuntui tuskalliselta. Olen tehnyt palkansaajakeskusjärjestöjen yhteistyön puolesta työtä koko vuodesta 1973 alkaneen Akavakauteni ajan. Samaten olen toiminut suomalaisen konsensuspolitiikan puolesta itseni likoon laittaen.126

Vuosi 2000 oli Akavan kannalta varsin dramaattinen työmarkkinapoliittisesti. Talvi näki liittokierroksen toteutuvan ja ryväsratkaisun, jonka päänavaajana toimi akavalainen YTN:n metallitoimiala. Joulukuussa 2000 allekirjoitettiin kaksivuotinen tulopoliittinen sopimus, jonka ulkopuolelle keskusjärjestö Akava jättäytyi yksimielisellä päätöksellä.

Akava teki kesäkuussa 2000 päätöksen lähteä tavoittelemaan tulopoliittista sopimusta. Esteenä oli akavalaisen näkökulman mukaan vanhanaikaisen ja uudenaikaisen tulopoliittisen ajattelun törmäys. Akava pyrki uudenmalliseen ratkaisuun, jossa palkankorotuksista sopiminen olisi tapahtunut prosentuaalisena kustannusvaikutuksena sopimusalan sisällä niin, että kukin ala olisi voinut sopia palkankorotusten muodosta kustannusraamin puitteissa vapaasti, kuten oli tehty talven liittokierroksella. Akavan lisävaatimuksia olivat jatkuvaan neuvottelumenettelyyn siirtyminen työssä jaksamisen, henkilöstökoulutukseen ja tasa-arvoon liittyvissä asioissa ja niin kutsuttu koulutuspalkkaerä.

Julkisen sektorin palkkauksellinen kilpailukyky Akavan huolena

Koulutuspalkkaerä ei saanut ymmärrystä työnantajilta eikä tukea muiltakaan palkansaajajärjestöiltä, vaikka sillä oli pyritty julkisen sektorin naisvaltaisten alojen korkeasti koulutettujen palkkauksen parantamiseen. Akava piti koulutuspalkkaerän tyrmäämistä niin isona kysymyksenä, että se jättäytyi tulopoliittisen sopimuksen ulkopuolelle. Akavassa ei voitu ymmärtää, miksi todelliseen yhteiskuntapoliittiseen ongelmaan eli julkisen sektorin palkkaukselliseen kilpailukykyyn ei haluttu tarttua. Akavassa kysyttiin tämän vuoksi: ”Miten julkinen sektori pärjää työvoimakilpailussa osaavasta työvoimasta?” Tuolloiset toimintapolitiikat eivät ongelmaa olisi Akavan mukaan kyenneet ratkaisemaan.127

Neuvotteluiden aikana Akava nousi voimallisesti lehtien otsikoihin ajamalla koulutuspalkkaerää. Neuvotteluiden lukkiuduttua pattitilanteeseen pääkirjoitusten ja uutissivujen lähes päivittäisenä aineistona oli ”Akava-ongelma”. Tavoite otettiin silti omaksi julkisuudessa. Jälkikäteen tiukka neuvottelulinja sai sekä kiitosta että kritiikkiä osakseen. Toisaalta poisjäänti tulopoliittisesta sopimuksesta ja epäonnistuminen koulutuspalkkaerän ajamisessa johti myös hyvin kielteisiin kommentteihin mediassa, sillä akavalaiset liitot hyväksyivät linjan mukaiset sopimukset.128

Tulopoliittista sopimusta neuvotellut viisikko, johon kuuluivat tällä kierroksella TT:n johtaja Seppo Riski, PT:n johtaja Arto Ojala, SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen, STTK:n puheenjohtaja Mikko Mäenpää sekä Akavan puheenjohtaja Risto Piekka, muuttui kuusikoksi neuvotteluiden kestäessä. Akavan Piekan jäädessä syrjään neuvotteluista mukaan otettiin työnantajapuolelta kuntapuolen työmarkkinajohtaja Jouni Ekuri.

”Päivääkään en vaihtais pois mä milloinkaan”
No, ehkä yhden kuitenkin –  eläkkeelle eläkeasiassa 2002

Akavan entinen neuvottelujohtaja Markku Lemmetty on todennut, että on yksi päivä, jonka hän suostuisi vaihtamaan pois. Tuo päivä oli pitkään valmistellun eläkepäätöksen kaatuminen Akavan hallituksessa 5. syyskuuta 2002. Akavan hallitus päätti tuona päivänä koeäänestyksen jälkeen, että Akava ei hyväksy sopimuksissa neuvoteltua ratkaisumallia eläkeasian järjestämiseksi. Perusteluna pidettiin sitä, että malli ei toteuttaisi kaikkia Akavan asettamia tavoitteita uudesta eläkepalkan laskentamallista.130 

Akavan puheenjohtaja Viljasen mukaan eläkeratkaisu hylättiin, koska ei saatu laskelmia, joissa olisi voitu osoittaa, että akavalaisten eläke oleellisesti paranisi. Hänen mukaansa tilanne vain heikkeni, kun työssäoloaika kasvoi ja eläkekompensaatiota ei tehty. Lisäksi indeksirakenne suosii tehdyssä ratkaisussa sellaista henkilöä, joka menee töihin aikaisemmin, ja eläkekatto poistettiin. Sinänsä akavalaisille ei tapahtunut mitään, mutta tultaessa työelämään myöhemmin kuin muut keskimäärin, niin asiasta pidetään ääntä. Lisäksi alkupalkat voivat olla heikot verrattuna ammattikoulutuksen saaneisiin.131

Sture Fjäder kertoo ratkaisun tulleen hylätyksi:”Koska koettiin, että koulutettujen saanto oli niin heikko, että me emme sitä voineet missään nimessä hyväksyä”. Ylen TV-Nyttille antamassaan haastattelussa hän totesi Paavo Lipposen tokaisseen, että tämä ei nyt kaadu Akavan takia. Hän kysyi, että olisiko Lipponen sanonut samaa, jos SAK olisi vastustanut?

Fjäderin mukaan ratkaisun hylkääminen ei ollut neuvottelijoiden vika, vaan Akava-yhteisön silloisen vahvan erimielisyyden vika. Nähtiin kyllä, että vanhaa järjestelmää puolustamalla ei menestytä, mutta YTN:läisten saaminen yksimielisiksi oli tässä asiassa myös vaikeaa. Koetettiin saavuttaa jotain uutta, mutta oltiin Fjäderin mukaan liian myöhään liikkeellä asiassa. Fjäderin mielikuvan mukaan lisäksi STTK tuki SAK:ta tässä eikä lähtenyt Akavan mukaan. Fjäder toteaa, ettei neuvottelijoina eri vaiheissa toimineille Piekalle ja Lemmetylle haluttu tehdä sitä, mitä tehtiin hylkäämällä ratkaisu. Fjäder näkee hylkäämisen olleen ”oppitunti akavalaisen edunvalvonnan vaikeudesta”. Hänen mielestään oli turha kritisoida neuvottelijoita, kun ryhmätasolla ”oltiin kuin varpusparvi”.132

Akava oli sosiaalipolitiikan saralla valmis etsimään eläkepalkan laskentaa koskevassa kysymyksessä sellaista mallia, joka olisi oikeudenmukainen ja kohtelisi yhdenvertaisesti lyhyitä ja pitkiä työsuhteita sekä erilaisia työuria. Tällaista ratkaisua ei saatu aikaan ja siksi Akava hylkäsi muiden työmarkkinakeskusjärjestöjen hyväksymän ratkaisun, jonka mukaan eläkepalkka ryhdyttiin laskemaan koko työhistorian mukaan.133 Pekka Hemmilä kritisoi suomalaista eläkepolitiikkaa liiallisesta lyhytjänteisyydestä. Hänen mukaansa tulisi katsoa rauhassa, miten joku tehty ratkaisu vaikuttaa ja tehdä muutoksia vasta tämän jälkeen.134

Solidaarisuuden epäsolidaarisuus korkeasti koulutetuille

Tulopoliittisiin kokonaisratkaisuihin aina sisältynyt solidaarinen palkkapolitiikka, eli ns. pennilinja, jossa korotukset maksetaan markkamääräisinä eikä prosenttikohtaisina, on tuottanut kierros kierrokselta pettymyksen akavalaisille. Akava on ajanut prosenttilinjaa, mutta joutunut tyytymään pennilinjaan tai sekalinjaan, joka ei ole täysin poistanut palkkasuhteita muuttavaa solidaarisuuslinjaa. Akava on ajanut koulutuksen huomioimista ja vastuun tuoman kuormituksen huomioimista palkkauksessa. Tulopoliittisiin sopimuksiin valtion taholta liittyneet veroratkaisut eivät nekään ole aina suosineet akavalaisia palkansaajia.

Akavassa koetaan, että verotuksen uudistaminen on jäänyt kesken. Palkkapolitiikassa on kuitenkin saatu myös tuloksia aikaan. Työnantajillekin sopivat prosenttimääräiset korotukset ovat tehneet tuloaan sopimisjärjestelmiin, vaikka kaikki tulopoliittisten sopimuksien historiassa tehdyt sopimukset ovat perustuneet vähintään sekalinjalle.

Nykyongelmat – lentely omalla ajalla ja työajan määrittelyn sietämätön keveys

Yksityisellä sektorilla hiertävät erityisesti työaikakorvaukset ja niin sanotut tessittömät  alueet. Yksityisen sektorin puolella on solmittu perussopimus soveltamisohjeineen 1974, jonka jälkeen on annettu muistioita, suosituksia ja toteamuksia. Syyskuun 1993 uuteen perussopimukseen tuli 8 pykälään, joka koskee perussopimuksen sitovuutta, maininta siitä, että ”sopijapuolet pyrkivät siihen, että myös niiden jäsenjärjestöt hyväksyvät tämän sopimuksen”. 135

Ennen vuotta 1995 ylemmillä yksityisillä toimihenkilöillä ei ollut lainkaan alakohtaisia työehtosopimuksia. Heikki Kaupin mukaan tämän vuoksi murheena on ollut se, miten saadaan palkankorotukset toteutettua. TT:n kanssa ryhdyttiin sopimaan palkkapöytäkirjoja. Nykyisin kun ei ole enää tupoja, ei ole olemassa palkkapöytäkirjaa lainkaan, vaan tehdään toimialakohtaisia sopimuksia. On olemassa joitain selkeitä tes-aloja kuten teknologiateollisuus, suunnittelu- ja konstruktioala, energia, ICT (tietoliikenne ja viestinvälitys), kemia, rahoitus sekä alakohtaisia palkkapöytäkirjoja. Lisäksi on aloja, joilla ei ole mitään työehtosopimusta ylemmille, kuten rakennusala.

Rahoitus oli aiemmin SUORA:n kautta STTK:n kenttää. Akavalaiset tulivat tähän sopimukseen mukaan vuosituhannen taitteessa. Vakuutusalalla on koko alan kattava sopimus. Tietopalveluissa ERTO:lla on koko alan kattava sopimus. YTN:llä on enemmän jäseniä kuin ERTO:lla mutta he varjelevat tonttiaan mustasukkaisesti. Kaupan alalla on PAM:illa sopimus, joka periaatteessa kattaa ylemmät toimihenkilöt. Teollisuus ja palvelut ovat syntyneet aiemmin 1990-luvulla. Teollisuudessa tunnustettiin ylempi toimihenkilöys, joten näitä prosesseja on helpompaa ohjata. Työehtosopimukset puuttuvat metsäteollisuudesta, rakennusteollisuudesta, elintarviketeollisuudesta sekä viihdeteollisuudesta ja muutamalta pienemmältä erikoisalalta. Palvelualoilla ei ole ylempien toimihenkilöiden ryhmää edes tilastollisesti. Tämän muodostaminen on ollut todella monimutkainen tapahtuma.

Puheenjohtaja Viljanen toteaa, että koko ajan tapahtuu positiivista, sillä viisas työnantaja pyrkii tekemään jonkinlaisen paperin näiden ryhmien kanssa. Tällainen saattaa olla vaikkapa palkkapöytäkirja, jossa kerrotaan, kuka edustaa ja miten kyseiset henkilöt ovat rakenteissa. Jotkut työnantajat eivät välitä asiasta, kun ei ole pakko. Kirjallinen työsopimus on oltava, mutta kaikilla akavalaisilla ei ole tätä vieläkään.136

Yhdessä muiden palkansaajakeskusjärjestöjen kanssa järjestettiin valtakunnallinen Työn puolesta! -päivä 12.12.2003, jossa työnantajat haastettiin keskustelemaan työpaikoilla irtisanomisista, pelisäännöistä ja yhteiskuntavastuusta. Syksyllä oli alkanut kuulua lähes päivittäin uutisia yt-neuvotteluista, lomautuksista ja irtisanomisista. Tämän vuoksi palkansaajakeskusjärjestöt järjestivät yhteisen huolen takia joulukuussa mielenilmaisupäivän. Tavoitteena oli että, suomalaisilla työpaikoilla olisi käyty keskusteluja työntekijöiden ja työnantajien välillä työpaikan tulevaisuudennäkymistä. Vuoropuhelua käytiin rakentavasti, sillä ”monin paikoin saatiin vaikutettua työpaikan pelisääntöihin ja luotua kestävämpää yhteistyötä”.137

Työaikakysymykseen liittyy myös se, että keskustapuolueen Matti Vanhasen toisen hallituksen strategiana oli aikaistaa työmarkkinoille tulemista ja myöhentää työmarkkinoilta poistumista, kun tavoitteena oli75 prosentin työllisyysaste. Tämä edellytti opetusministeriön työryhmän mukaan yliopisto-opintojen keston rajaamista. Akava ei tätä ehdotusta hyväksynyt. Sen katsottiin olevan ristiriidassa yliopistojen luonteeseen kuuluvan opiskeluvapauden ja opiskelijoiden työllistymisedellytysten luomisen kanssa.138

Akavan työelämän kehittämisryhmä valitsi aluetoiminnan painopisteeksi työaikakysymykset vuonna 2005. Työaikapankki nousi jälleen esille, jota Akava tarjosi jo 1980-luvulla ratkaisuksi työaikajärjestelyihin. Akava järjesti samana vuonna Työlle on aikansa -kampanjan. Sen tavoitteena oli lisätä työaikapankin käyttöä sekä parantaa korkeasti koulutettujen työaikajärjestelyjä työpaikoilla. Kampanja toteutettiin yhteistyössä keskus- ja aluetason toimijoiden kesken yhdeksällä paikkakunnalla (Jyväskylä, Pori, Kemi, Turku, Kouvola, Tampere, Oulu, Kuopio ja Helsinki). Paikallisista järjestelyistä vastasivat aluetoimikunnat. Tilaisuuksissa olivat omista työaikapankkimalleista kertomassa edustajat Metso Paper Oy:stä, Teollisuuden Voima Oy:stä ja Puolustusvoimista.139

Korvauksetonta ylityötä tehtiin paljon

Toimenpiteet perustuivat pitkälle seurannalle. Vuonna 1997 kaikkien kokoaikatyötä tekevien akavalaisten keskimääräinen viikkotyöaika oli 42,9 tuntia. Viikossa ylitöitä tehtiin yhden työpäivän verran. Ylitöistä maksettiin vain harvoin korvausta. Lisäksi noin puolet (52 %) akavalaisista työntekijöistä ei osannut sanoa, kuuluiko hän uuden työaikalain piiriin. Vuonna 1998 lähes joka kolmas (46,7 %) määritteli olevansa kokonaistyöajan piirissä ja tekevänsä muita pidempää työviikkoa. Eritelty viikkotyöaikojen keskiarvo oli 44,7 tuntia. Viikossa tehtiin siis yhden työpäivän verran ylitöitä.

Kokopäivätyössä olevista teki ylitöitä 76 prosenttia ja keskimäärin niitä tehtiin 6,8 tuntia viikossa. Lähes puolet oli ylitöissä ilman korvausta. Eniten näitä työntekijöitä oli valtionhallinnossa ja yksityisellä työnantajasektorilla. Vajaa viidennes (17 %) oli saanut rahallista korvausta korotettuna tai osittain korotettuna. Useimmat olivat saaneet korvauksen vapaa-aikana (46 %). Kuntasektorilla vapaa-ajalla korvaaminen oli yleisintä. Joka kolmas niistä, jotka saivat vapaa-aikana ylityökorvauksen, ilmoitti, ettei kyennyt pitämään ylitöillä ansaitsemiaan vapaita. Vuonna 2004 akavalaisten itse arvioitu viikkotyöaika oli 41,2 tuntia. Työhön sidonnainen aika oli 42,0 tuntia. Lähes puolet oli tehnyt ylitöitä 6,7 tuntia viikossa, mutta joka toinen jäi ilman ylityökorvauksia. Työaikapankit olivat tuolloin vakiintumassa.140 Akavaa tyydyttävä suositus työaikapankkien käyttöönotosta saatiin aikaiseksi keskusjärjestöjen työaikapankkityöryhmässä vuoden 2004 aikana.

Talouden shokit

Akavan vuoden 2008 vuosikertomus tiivisti olennaisen vuodesta seuraavasti:
Monivuotinen talouden nousukausi päättyi syksyllä kuin betoniseinään. Finanssimarkkinoilta alkanut kriisi levisi reaalitalouteen nopeasti ja hyvä työllisyyskehitys lakkasi vuoden loppuun mennessä. Lomautettujen määrä nousi nopeasti melkein 50 000 henkilöön. Sanat ’työvoimapula’ ja ’kohtaanto-ongelma’ katosivat työmarkkinatilannetta käsittelevistä puheista lähes täysin. Niiden sijaan keskustelu siirtyi ’yt-neuvotteluihin’ ja ’elvytykseen’. Työmarkkinoiden tilannekuva kääntyi siis syksyn aikana kertaväännöllä ylösalaisin.142
Kansantaloustieteellisen makrotalousteorian piirissä ei vallitse yksimielisyyttä siitä, ovatko talouden shokit sisä- vai ulkosyntyisiä.143  Myöskään niin sanottua ”luovaa tuhoa” ja sen tarpeellisuutta yhteiskunnallisesti ei ole kyetty selittämään täysin aukottomasti teoreettisesti.

Akava ja muut palkansaajajärjestöt totesivat 2008 vuoden tilanteesta, etteivät tuolloisen talouskriisin hoitoon riitä pelkät suhdannetoimenpiteet, vaan tarvittaisiin parempaa säätelyä. Kyseessä oli niin raju shokki rahoitusmarkkinoilla. Vaadittiin, että spekulaatiotalouden oli loputtava ja elvytystoimia olisi suunnattava tarjontapuolen lisäksi myös kysyntäpuolelle. Asialistalle nostettiin myös veroparatiisien sulkeminen OECD:n neuvoa-antavan komitean TUAC:N ja ITUC:n suosituksissa kriisin ratkaisemiseksi. Nyt Akavalle oli hyötyä siitä, että se kuului molempiin järjestöihin ja osallistui niiden toimintaan.144

Akavan 2000-luvun tärkeimmät linjaukset

Koulutuspoliittiset ja käsitteelliset avaukset

Akavan aloitteesta saatiin EAY:n linjauksiin työmarkkina- ja sosiaalipolitiikasta henkinen työsuojelu -käsite vuonna 2000.145 Paljon on ehtinyt vettä virrata akavalaisissa toiminnassa ennen kuin asia saatiin mukaan edes käsitteellisellä tasolla. Heikki Liede muistelee, että Pohjoismaisen yhteistyön kautta saatiin alun perin mukaan suomalaiseen keskusteluun työympäristön käsite käännöksenä ruotsalaisesta arbetsmiljö -käsitteestä  ja henkinen työsuojelu -käsite. Keskustelun alkuvaiheessa ei edes ollut itsestäänselvyys, että ylipäänsä tähän suuntaan pitäisi asiassa edetä.146

Koulutuspolitiikka on Matti Viljasen mukaan aluepolitiikan ryvettämä toiminta-alue suomalaisessa yhteiskunnassa. Hänen näkemyksensä mukaan toimipisteitä suomalaisissa korkeakouluissa on maailmanennätysmäisesti, mutta väkiluku on vain puolet Pariisista. Hän toteaa:
Pitäisi oikeasti miettiä kumpi on tärkeämpää Suomelle betonin lämmittäminen vai korkeakouluopetus. Nyt lämmitetään betonia enemmän kuin tarvitaan. Yksikköjen lukumäärä on niin iso suhteessa siihen, että tehtäisiin semmoisia rationaalisia toimenpiteitä, joilla saataisiin voimakkaita kehityskykyisiä kansainväliset mittasuhteet täyttäviä yksiköitä, joihin saadaan myös kansainvälistä imua: opiskelijavaihdantaa, opettajavaihdantaa, kaikkea… ja taloudellisesti pystytään sijoittamaan oikeasti siihen laatuun, niin me saataisiin jotain tosi hyvää aikaiseksi. Tämä on toinen semmoinen, ei ehkä kateuteen perustuva vaan aluepolitiikkaan.

Joka neljäs ei voi olla insinööri

Viljasen mukaan Vanhasen hallituksella oli opetusministeri, joka kuunteli Akavaa. Nykylama tuli estämään avauksia koulutuspolitiikassa, mutta Viljasen näkemyksen mukaan muuten olisi saatu aikaan asioita. Pahin ongelma oli ja on työttömyys. Hän vertaa tilannetta 1990-lukuun. Silloin ei tilanteen vakavuutta tällä saralla käsittänyt hänen mukaansa kukaan: ei kustannuksena, ei hallintona, eikä ollut valmiutta ottaa vastaan sitä työttömyyttä mitä tuli. Siksi, ”oltiin aivan helisemässä. Ei tiedetty, mitä koulutusta tarvittiin, jotta pääsisi takaisin töiden syrjään kiinni”.

Ongelma on Viljasen mukaan siinä, että vieläkään ei hallita koulutettujen työttömyyttä. Hänen mielestään joka neljäs ei voi olla insinööri. Hän toteaa, että koulutuspolitiikka on pettänyt nuorison, eikä se innosta nuorisoa osallistumaan. Viljanen toteaa, että kyse on johtajuuden puutteesta. Hänen mukaansa asiassa tarvittaisiin paasikiveläistä viisautta: tosiasioiden tunnustaminen olisi hänen mukaansa ”kaiken viisauden alku”.

Koulutuspolitiikassa mittavirhe

Nousukauden aikana erityisesti ajanjakson loppupuolella vuosina 1996–2007 akavalainen työttömyys oli kasvanut jo valmiiksi ennen laman alkua. Viljanen näkee asiassa tapahtuneen pahan mittavirheen. Koulutuspolitiikan linjaukset vaikuttavat aina työllistymiseen. Siksi hän näkee, että pitäisi panostaa koulutuksen laatuun. Keskinkertaisuudella ei hänen mielestään globaaleilla markkinoilla pärjää. Lisäksi asiassa vaikuttaa jo edellä mainittu määrällinen puoli: joka ikinen ihminen ei voi olla maisteri. Viljanen katsoo, että:
 …on väärin nuorisoa kohtaan, jos heitä pitää pakottaa kouluttautumaan uudelleen sen vuoksi, että on alun perin koulutettu liikaa jotain tiettyä ammattiryhmää. Asiassa ei ole muita vippaskonsteja tai ei voida jokaiselle sanoa, että lähtekää ulkomaille. Ulkomaille lähteminenkään ei aina ole helppoa. Ei myöskään ole kovin mieltä ylentävää olla ekonomitaksikuski.

Tämän vuoksi määrällinen tarkastelu olisi Viljasen mukaan saatava kuriin.
Viljasen mukaan tehtiin virheitä myös ammattikorkeakouluja luotaessa. Synnytettiin:
semmoinen ihmeellinen haavekuva, että kun ihmisiä koulutetaan, niin syntyy joku erikoinen uusyrittäjyys, ei semmoista aaltoa Suomeen ole juurikaan tullut ja sitten on  turvauduttu mitä ihmeellisimpään keinovalikoimaan ja tukitoimintoihin tämmöisen uusyrittäjyyden aikaansaamiseksi. On yrityshautomo sitä ja yrityshautomo tätä ja kaikki toimii valtion tuella.

Viljasen mukaan toki riskirahoitusta pitää olla, mutta sellainen ratkaisu, jossa on ”kymmenen luukkua ja kymmenen nälkää” ei ole hänen mukaansa toimiva.147

Lainsäädännölliset muutostrendit

Uudistettu työsopimuslaki tuli voimaan 2001. Sitä uudistettaessa työlainsäädännön uudistaminen ja epätyypillisten työsuhteiden sääteleminen nousivat keskeisiksi asioiksi työelämän kehittämisessä. Noihin aikoihin oli esitetty käsite ”työn uusi organisoituminen” EU:n komission laatiman vihreän kirjan pohjalta. Työsopimuslakikomitean alkuperäinen määräaika oli lokakuussa 1997, mutta määräaikaa jatkettiin huhtikuun loppuun 1998. Lain uudistustyö nähtiin merkittäväksi akavalaisille.

Akavassa vaadittiin, että lain tuli rakentua työntekijän suojeluperiaatteelle, edullisemmuussääntöä tai etusijajärjestystä ei saisi muuttaa. Työsopimuksen sisällöllinen kohtuus ja sopimustasapaino olisi toteutettava pakottavalla lainsäädännöllä. Palkkatoimitusjohtajat tuli saattaa lain piiriin: soveltamisalan tuli kattaa työt, joissa työskentely tapahtuisi tosiasiallisesti alisteisessa suhteessa työn teettäjään nähden.148

EU:n työaikadirektiivin uudistaminen on jauhanut paikallaan siitä lähtien, kun työaikalaki tuli Suomeen 1996. Akava on osallistunut direktiivin uudistamiseen. Se on vaatinut kannanotoissaan, että työaikasuojelu ulotetaan koskemaan kaikkia työntekijäryhmiä. Toisin sanoen nykyisessä direktiivissä oleva opt out -mahdollisuus on poistettava ja työaikaa määriteltäessä on otettava huomioon todellinen työhön käytettävä aika. Työaikadirektiivistä on esitetty kantoja EU:n komissiolle, Euroopan parlamentille, Suomen hallitukselle ja eurooppalaisille palkansaajakeskusjärjestöille. Vääntöä on aiheuttanut työajan määrittely. Euroopan parlamentin toukokuussa 2005 hyväksymään mietintöön sisältyi ehdotus nykyisen työaikalainsäädännön ulkopuolella olevien työntekijöiden, ylempien toimihenkilöiden työaikasuojelun parantamisesta. Parlamentti ajoi tällöin uudistuksessa palkansaajamyönteisempää linjaa kuin komissio ja neuvosto.

Uudistus jumiutui kuitenkin Iso-Britannian johdolla toimineessa neuvostossa joulukuussa 2005. Direktiiviä ei saatu uusittua myöskään vuonna 2007. Tuolloin keskeisenä haasteena oli saada ylemmät toimihenkilöt työaikasuojelun piiriin ja vuokratyöaikoihin sovellettavien kynnysaikojen pitäminen mahdollisimman lyhyinä. Euroopan parlamentti ja jäsenmaiden hallitukset eivät saavuttaneet yhteistä kantaa direktiivin osalta myöskään vuotta myöhemmin 2008, vaikka Euroopan parlamentti tuki direktiivin muuttamista palkansaajille edullisempaan suuntaan.149

Pottimalli, Osaajien Eurooppa ja työaikatyöryhmän linjaukset

Palkkapolitiikan saralla on siirrytty kohti pottimallia. Akava ajoi tällaista pottimallia, jossa keskusjärjestöt sopisivat kullekin sopimusalalle samansuuruisesta prosentuaalisesta kustannusvaikutuksesta ja tes-osapuolet saisivat päättää yksityiskohtaisen jakotavan vuoden 2004 tulopoliittisissa neuvotteluissa. Tehty ratkaisu oli askel kohti Akavan ajamaa mallia. Ensimmäisen vuoden yleiskorotus oli ”käytännössä lähes prosentuaalinen” ja liittoerä oli prosentuaalinen. Seuraavan vuoden yleiskorotus oli täysin prosentuaalinen ja lisäksi tasa-arvoerä laitettiin maksuun.150

Akava on ollut aktiivinen omissa EU-linjauksissaan. Viimeisin tavoitepaperi on nimeltään Osaajien Eurooppa 2009–2014. Tuossa asiakirjassa vaaditaan EU:lta toimenpiteitä neljällä toiminnan osa-alueella. Työelämän laatua on parannettava, eurooppalaisten osaamistasoa on nostettava, viherkaulustyöpaikkojen syntyä tulee edesauttaa ja talouden tunnusluvut tulee saada kestävälle kasvu-uralle. Asiakirjassa esitetään lukuisia toimenpiteitä, mutta eräs keskeisin lienee edelleen vapaan liikkuvuuden edistäminen ja ammattipätevyyksien tunnustaminen. Kaikille halutaan yhdenvertaiset työolosuhteet ja syrjimättömyys. Rakennerahastoille tulisi avittaa kotouttamista. Akavan päämääränä on tehdä unionista ”hallitun globalisaation veturi”. 151

Työurakeskustelu on eläkkeitä koskevan valmistelun kautta ollut käynnissä, mutta pääministeri Matti Vanhanen 2009 teki yksipuolisen eläkeiän nostoilmoituksen, jonka myötä käynnistyi pidennyskeskustelu. Suomessa ongelma on se, ettei työelämässä jakseta olla aina edes vanhuuseläkkeelle asti. Akavan näkemyksen mukaan ensin pitäisi pystyä pureutumaan syihin, miksi näin on, sillä ongelmat tulevat työuran ajalta.

Työurien pidentämistä pohdittiin niin sanotussa työelämäryhmässä. Sen loppuraportti ilmestyi 1. helmikuuta 2010 nimellä Ehdotuksia työurien pidentämiseksi. Ryhmä näki, että työkykyä tuli edistää kehittämällä työterveyshuoltoa, sen yhteistyötä, korvauskäytäntöjen kannustavuutta ja vaikuttavuuden arviointia ja varmistamalla sen saatavuus. Nähtiin, että pitkittyvään työkyvyttömyyteen tuli puuttua nykyistä varhemmin kehittämällä siihen liittyviä arviointiprosesseja ja sairauskassajärjestelmää. Keskeisenä asian nähtiin myös työhyvinvoinnin edistäminen. Johtamisen arvioitiin olevan yksi keskeisin osa-alue tällä työelämän kentällä. Urien pidentäminen molemmissa suunnissa edellytti raportin mukaan myös koulutuksen ja työelämän yhteistyön tiivistämistä. Korkea-asteen koulutukseen pääsyä haluttiin nopeuttaa ja esitettiin, että työikäisten aikuisten osaamista tuli kehittää jatkuvasti.152

Akavan painoarvo muiden silmin nähtynä

Akavaa on mitattu aina erityisen tiheällä kammalla. Juha-Veikko Kurki oli perustamassa työttömyyskassaa insinööreille ja hän muistelee perustamisen olleen vaikeaa 1969. Hän muistuttaa ajallisesta kontekstista, sillä tuolloin elettiin akavalaisessa kentässä vielä ”herra-aikaa”. ”Oli syvä usko siihen, että työnantaja hoitaa oman joukkonsa”, hän toteaa.

Insinöörejä ravisteli jo 1960-luvulla raju työttömyys ja heitä valmistui suoraan työttömäksi. Tuolloin tapahtui insinöörikunnan ensimmäinen proletarisoituminen. Työmarkkinatoiminta oli ”rupusakin” toimintaa. Lopulta kuitenkin saatiin Insinööriliiton tuki kassan perustamiselle, tilat sille ja informaatio asiasta kentälle. Muutamaa vuotta myöhemmin eli 1973 Insinööriliitto teki päätöksen vakuuttaa koko jäsenkuntansa, tämän jälkeen nimet auki Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit RIA ja 1976 Korkeakouluinsinöörien ja -arkkilehtien keskusliitto KAL (eli nykyinen TEK) ja Suomen Ekonomiliitto SEFE. 153

Kassan perustamisen vaikeus kuvastaa osaltaan asennoitumista koko Akavaan työmarkkinatoimijana. Risto Piekka katsoo, että suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtui merkittävä muutos 2000-luvun alussa. Akavan ajamat asiat eli osaaminen, laatu ja tuloksen tekeminen ovat korostuneet ja ovat nykyisin jokaisen puolueen asialistalla. Tätä kautta Akavan painoarvo on noussut.154

Tiheään kampaan on aiemmin syynä ollut myös ylempien toimihenkilöiden kahtalainen asema yrityksissä toisaalta työntekijänä, toisaalta samaan aikaan työnantajan lähimpänä edustajana Juhani Salonius, joka johti STK:n Yleistä ryhmää ennen valtakunnansovittelijaksi tuloaan, näkee asian ylempien toimihenkilöiden asemaa koskien seuraavasti:
Heidät koettiin lähimpänä työnantajaa ja yritysjohtoa olevina esimieshenkilöinä tietyltä osin, merkittävältäkin osalta, ja se tuntui hankalalta, että ylemmät toimihenkilöt olisivat vastakohta asetelmassa tätä kautta, kuin heitä pidettiin yrityksen avainhenkilöinä ja katsottiin myös, että heidän osaamis- ja koulutustaustansa huomioon ottaen heille soveltuu paremmin yksilölliset palkkaratkaisut ja yksilölliset työehdot. 155

Herrana olo yhä harvemmille mahdollista

Matti Viljanen näkee myös muutoksen tapahtuneen, mutta jo 1990-luvulla. Akavan jäsenkunnan proletarisoituminen tuolloin on hänen mukaansa tosiasia. Myös Ekonomiliiton Markku von Hertzen huomasi tämän, sillä silloin ekonomienkin piirissä ”jouduttiin kilometritehtaalle siinä missä muutkin”. Toisaalta muutos johtui Viljasen mukaan tuolloisesta johtamiskulttuurista, jossa ihmisiä työmarkkinoilla saatettiin kohdella siten, että heitä otettiin sisälle yrityksiin ja heitettiin ulos liian löyhästi. Aseman muutosta on lisäksi ollut tuottamassa määrällinen muutos, kun koulutettujen asema yhteiskunnassa on kasvanut. ”Herrana olo” on harventunut kun se on tullut yhä useamman ulottuville. Akavalaiset ovat joutuneet kohtaamaan kaikkien yhteiskuntaluokkien elämänkirjon. Viljanen näkee silti Akavan painoarvon kasvaneen yhteiskunnassa. Hän selittää tätä seuraavasti:
 
Mikään ei ole sen rationaalisempaa työnantajalle kuin ammattiyhdistysliike. Me  pidämme huolen siitä, että meidän huoltoasemaketju, josta ostamme polttoainetta ja pullakauppa, josta ostamme leipää, niin yhtälailla kuin on vakuutusyhtiöitä, joista ostetaan vakuutuksia ja pankit, joilla hoidetaan rahaliikennettä, yhtälailla on työmarkkinaosapuolet, jotka huolehtivat yhteiskuntarauhasta. Se on minusta niin arvokas asia, että siitä kannattaa vähän maksaakin. Yhteiskuntarauha on niin hieno asia, yhteiskunta voi harmonisesti ja tasapainoisesti kehittyä ja elää ja olla suhteessa siihen, että olisi anarkia. Mielivaltaisuuden yhteiskunta on kauhea, se on alisteinen,pelkotilaa täynnä, epäsosiaalinen, luo ristiriitoja enemmän kuin niitä purkaa.156

Entinen Akavan järjestösihteeri Reijo Virtanen näkee, että ammattikuntakohtaisuuden myötä saatettiin jäsenjärjestöjen määrällä kyetä 1970-luvulla esittämään, että Akava olisi voimakkaampi tuolloin kuin olikaan. Hän katsoo, ettei yhteiskunnallista voimaa vielä tuolloin kuitenkaan ollut, sillä johto istui käytävässä ja kyseli sieltä mitä tapahtuu. Ainoastaan valtion sektorilla kyettiin 1970-luvulla vaikuttamaan. Kuntapuolelle muutos tuli Virtasen mukaan Erkki Kangasniemen asenteen kautta. Hänen myötään kuntalaiset oppivat arvostamaan itseään. Lisäksi Virtanen kertoo, että
muutamassa vuodessa asema muuttui totaalisesti, kun kaupungeissa huomattiin, että suurimmat viranhaltijaryhmät olivat akavalaisia. 157

Klaus Sundbäck Tieteentekijöiden liitosta näkee, että heillä TVK:n peruina edelleen käytössä oleva työpaikkakohtainen järjestäytymismalli on nykyisellään parempi kuin ammattikuntainen järjestäytyminen. Hänen mukaansa tämä antaisi työpaikkatasoiseen edunvalvontaan enemmän voimaa.158  Entinen Agronomiliiton puheenjohtaja Pekka Rinne toteaa vanhan sanonnan mukaisesti: ”Suutarin lapsilla ei ole kenkiä.” Hänen mukaansa pitäisi aina jokapäiväisen edunvalvontatyön lisäksi pohtia myös, ovatko oman talon asiat kunnossa.159 Upseeriliiton Pekka Kouri näkee, että suuruuden ekonomia on monesti jyrännyt asioita hoidettaessa. Järjestösihteeri Raili Pimiä Vakavasta161 näkee silti, että pienienkin liittojen ääntä kuullaan. Ilmapiiri on hänen mukaansa avoin ja keskusteleva. Vaikeatkin asiat on hänen mukaansa otettu keskusteluun erityisesti viime vuosina.162 Puheenjohtaja Viljanen katsoo, että olisi rikkautta, jos kaikki saisivat ääntään kuuluville hallitustyöskentelyssä ja pääsisivät mukaan vaikuttamaan erityisesti omilla erityisaloillaan. Hänen mukaansa maailma on niin hektinen, ettei kaikkea ehditä millään varmistaa.
Minun mielestäni Akavan tulevaisuuden näkökulmasta tämmöinen   valtarakennetarkastelu pitää tehdä. Se on tulevaisuuden iso kysymys ja haaste.

Liisa Souri toimi aiemmin OAJ:n edunvalvontaosaston johtajana. Hän katsoo, että neuvotteluorganisaatioiden tulo oli merkittävä askel sillä tiellä, että Akavasta on tullut vakavasti otettava työmarkkinakeskusjärjestö:
Et aikaisemmin monet ulkopuoliset erityisesti piti Akavaa tämmöisenä vähän    akateemisena herra- ja rouvakerhona, joka ei ottanut niin hirveän aktiivisesti kantaa työmarkkina-asioihin. 164

Akavan Valtion oikeushallinnon pääluottamusmies Rauno Selenius katsoo, että koulutuspolitiikassa näkyy Akavan tie työmarkkinapoliittiseksi vaikuttajaksi. ”Suomalainen koulutuspolitiikka takaa sen, että Akavalla on tulevaisuudessa hyvät olot!165  Työmarkkinakentän moniottelija Pekka Hemmilä, joka päätti uransa JUKO:ssa neuvottelupäällikkönä, näkee myös Akavan kehittyneen herrakerhosta työmarkkinakeskusjärjestöksi. Hänen mielestään toimintaa haittaavat liittojen suuret kokoerot sekä vastakkainasettelu yksityisen ja julkisen sektorin välillä. Myös inhimillinen tekijä on mukana: työmarkkinakenttä ja siinä toimivat ihmiset ovat voimallisia persoonia, joten paljon on henkilöiden välisten kemioiden varassa.166 Entinen OAJ:n puheenjohtaja ja Akavan varapuheenjohtaja sekä JUKO:n puheenjohtaja Erkki Kangasniemi taas katsoo, että Akava on aina silloin joutunut olemaan pikkaisen vaikuttamisen ulkokehällä, jos maassa on ollut sosiaalidemokraattinen hallitus.167

EK:n johtaja varatuomari Seppo Riski toteaa, että järjestäytymisen kautta saadaan asioita hoidetuksi. Hänen mielestään tämä pätee erityisesti isoilla työpaikoilla. Se, että hoidetaan yhteistyö firman kanssa hyvin ja harjoitetaan organisoitua neuvottelutoimintaa, on hänestä parempi kuin työpaikan yleiskokous, joka äänestäisi asioista.
  En minä tuota ammattiyhdistysliikettä nyt tuonne Kolera-altaaseen olisi     työntämässä. Kyllä se kuuluu tähän demokratiaan.

Riski näkee, että Akava on kasvanut koko ajan väestön koulutustason nousun myötä. Hän toteaa ammattiyhdistysliikkeistä yleisesti, että: ”Jos ihmiset haluavat, niin ei siihen ole nokan koputtamista. Sitten mennään näin.” Hänestä Akava on kuitenkin ollut kokoaan pienempi painoarvoltaan. Tämä on Riskin mukaan johtunut siitä, että akateemiset ovat individualisteja eivätkä niinkään kiinni päivän politiikassa. Tässä suhteessa Akava on hajanaisempi kuin muut ammattiyhdistysliikkeet, eikä sillä hänen mielestään ole samanlaista kulttuurihistoriaa kuin muilla. Lisäksi akavalaisten lähtöasema on monesti yksilöllisen palkkapolitiikan tuottamaa.

Riski katsoo myös, että tulopoliittisten kokonaisratkaisuiden perään ei kannata haikailla, sillä hänen mukaansa on paljon muitakin yhteistyön muotoja. Hänen mukaansa valta on absoluuttista, se ei katoa mihinkään ja siksi sitä joku aina käyttää. Riskin mielestä parlamentarismin tulisi nykytilanteessa vahvistua, koska sillä miten äänestää pitäisi hänen näkemyksensä mukaan olla erityistä painoarvoa yhteiskunnassa.168

Kirkon työmarkkinalaitoksen sopimusjohtaja Risto Voipio pitää jonkinlaisena Akavan heikkoutena sen kiltatyyppistä järjestäytymistapaa. Hän nostaa esiin yhdeksi ongelman esimerkiksi yhteisen kielen löytämisen vaikeuden ja monimerkityksellisyyden, joka tuohon prosessiin liittyy:
Eri ammattiryhmillä on korkea koulutustaso, korkea itsetunto, mutta kaikella    kunnialla joskus aika kapea, spesialiteetin tuoma näkökulma. Tai sanotaan vaikka niin, että oma spesialiteetti leimaa sitä näkökulmaa kuitenkin. Lisäksi eri ryhmillä on usein eri kieli: eivät humanisti ja insinööri ymmärrä toisiaan. Ne käyttävät parhaassa tapauksessa samoja sanoja mutta tarkoittavat niillä eri asiaa. Otan esimerkin tältä omalta sektorilta. Jos minulle juristina sanotaan, että tämä teksti on ohjeellinen, niin se tarkoittaa minun päässäni, että suositellaan tai neuvotaan toimimaan jollain tavalla. Papille ohjeellinen tarkoittaa, että se on sitova. Heidän terminologiassaan, jos joku teksti on ohjeellinen, esimerkiksi Raamatun tai tunnustuskirjan ohjeellinen teksti, tarkoittaa, että se on siinä, se on fundamentti, se on ohjeellinen ja sitä on noudatettava. Sitä voidaan pohtia, sitä voidaan tutkia, se voidaan asettaa kysymyksenalaiseksi mutta se onkuitenkin näin. Ja terminologisesti kestää monta vuotta ennen kuin ymmärtää miksi emme ymmärrä terminologisesti toisiamme, kun sinä sanot että tämä on ohjeellinen ja minä sanon, että niin se minustakin on ohjeellinen mutta teemme siitä eri johtopäätökset. Akavan piirissä on tätä, pakostakin.
Jonkinlainen Akavan ongelma on se, että samoilta koulutusaloilta valmistuneet akavalaiset toimivat hyvin eri aloilla: esimerkiksi juristeja toimii hallinnossa, asianajajina, yksityisen sektorin firmoissa taikka valtiotieteilijöitä toimii julkisella sektorilla hyvin erilaisissa tehtävissä mutta kuitenkin he ovat järjestäytyneet   ammattijärjestöihinsä koulutusperusteisesti.

Voipio muistuttaa, että akavalainen on usein myös esimies ja johtavassa asemassa. Hänen mielestään akavalaiset eivät aina oikein löydä oikeata roolia, miten toimia tässä jännitekentässä. Monesti johtavassa roolissa toimitaan hyvin mutta johtoaseman kaksijakoisuus suhteessa ammattijärjestöjäsenyyteen aiheuttaa hänen mukaansa helposti silti ristipaineita.169

Johtaja Teuvo Metsäpelto Valtion työmarkkinalaitoksesta katsoo, että kysymys Akavan painoarvosta suomalaisessa työmarkkinakentässä on herkkä. Palkkasummilla vertailtaessa Akava on iso, mutta muuten SAK on ollut se iso järjestö. Metsäpelto arvioi, että Akavan painoarvo on kasvanut viime vuosina. Hän näkee muuttuvassa tilanteessa sellaisen neuvottelukulttuurin korostuvan, johon kasvaminen voi kestää jonkin aikaa. Ihmisten pitää oppia tuntemaan toisensa ja ymmärtämään miten heidän välisensä vuorovaikutus toimii, jotta neuvotteluissa kyettäisiin puhumaan samaa kieltä ja sopimaan asioista kaikkia hyödyttäen.170  Diplomaattinen STTK:n entinen puheenjohtaja Esa Swanljung toteaa Akavan olleen hänen aikanaan STTK:n hyvä ja läheinen liittolainen. Hän arvioi erityisesti Viitasalon ajaneen hänen aikanaan kaikkein määrätietoisimmin Akavan jäsenkunnan etua.171

Yhdellä kädellä otetaan, toisella annetaan

SAK:n entinen puheenjohtaja Lauri Ihalainen arvostaa akavalaista työtä työmarkkinakentässä. Hän pohtii kuitenkin, miten suuren ristiriidan on muodostanut se, että on oltu aika terhakoita verojen keventämisen suhteen, mutta toisaalta akavalainen jäsenkunta on isolta osin julkisen sektorin palveluksessa. Hän spekuloi, että näiden kahden polun yhdistäminen tehokkaaksi edunvalvonnaksi voi tuottaa ajoittain sivupolkuja. Hän arvioi, että neuvottelujärjestökehitys oli vääjäämätöntä. Hän myös arvioi, että Akava on halunnut säilyttää ammattikuntaisen liittorakenteensa ja neuvottelut suuremmissa kokonaisuuksissa. Hänen mukaansa tämä on Akavalle ollut toimiva konsepti. Ihalainen toteaa Risto Piekan suuren arvon keskusjärjestöjen yhteisten suhteiden kehittämisessä ja vuodesta 1978 alkaneesta yhteistyöstä.172 Unohtaa ei sovi myöskään Reijo Virtasen tärkeää panosta suhteessa SAK:hon.173

Kunnallisen työmarkkinalaitoksen entinen johtaja Jouni Ekuri toteaa Akavan olevan julkisella puolella edelleen merkittävä toimija. Kuntakentässä JUKO on hänen mukaansa kaikkein keskeisin tekijä. Hän näkee, että yksityisellä puolella ”osaamiskysymykset kontra palkkaus” sovitaan ehkä enemmän hiljaisesti. 174

EK:n neuvottelujohtaja Eeva-Liisa Inkeroinen näkee, ettei Akava ole kyennyt ottamaan sitä roolia, mikä sille kuuluisi. Sillä ”ylemmät toimihenkilöt todella ovat avainhenkilöitä yrityksissä, aidosti niitä tärkeimpiä henkilöitä yrityksille ja yritykset haluavat pitää heistä huolta”. Tästä huolimatta Inkeroinen katsooe, että”asia kuin asia, niin Akava on ollut sivuraiteella”.175 Entinen valtakunnansovittelija varatuomari Juhani Salonius taas katsoo, että Akavan rooli on muuttunut vähiten viime vuosina verrattaessa SAK:hon ja STTK:hon. Akavassa on hänen mukaansa osaamista, kansainvälistä kilpailukykyä ja vahvuutta. Tämän hän myös näkee olleen Akavan sanoma läpi sen historian. Akavan henkinen lähestymistapa asioihin on hänen mukaansa hyvin lähellä sitä, mitä pitkään on suomalaisessa yhteiskunnassa muutenkin peräänkuulutettu. Hän toivoisi silti, että Akavan näkemys auttaisi tulevaisuudessa ratkaisemaan sopimusongelmat ilman työrauhaongelmia.

Tulevat haasteet

Akavan tuleva on täynnä muutosta. Toiminnan suuntaviivat -asiakirjassa todetaan toimintaympäristössä tapahtuneet muutokset ja ennakoidaan uusia haasteita. Akavalaisuuteen ladataan voimallisia myönteisiä mielikuvia. Yhteistyön merkityksen arvellaan korostuvan omassa sisäisessä toiminnassa. Tätä kautta vaikuttaminen tehostuu, tulokset parantuvat ja vältetään päällekkäistä työtä. Haaste on mittava: ”Meidän on oltava riittävän ketteriä sopeutumaan edessä oleviin suuriinkin muutoksiin”, suuntaviiva-asiakirjassa todetaan.177 Akavan visiotavoitteet taas on asetettu kohti vuotta 2015. Ne jakautuvat kolmeen: edunvalvontavisioon, järjestövisioon ja mainevisioon. Edunvalvontavisiossa tavoitteeksi asetetaan, että kaikilla akavalaisilla palkansaajilla olisi 2015 työ- tai virkaehtosopimusturva. 178 Vaikka matka tähän saattoi tuntua pitkältä, on vision tavoite alkamassa toteutua. Akavalla on nyt selkeä strategia, visiot vuoteen 2015 asti ja näistä yhteisistä päätöksistä johdettavat toiminnan suuntaviivat vuosiksi 2008-2011. Ensimmäistä kertaa järjestöllä on loppuun asti tehdyt, yleisesti sen piirissä hyväksytyt ja toimintaa vahvasti ohjaavat suuntaviivat. Työ on jatkunut, sillä tämänkin jälkeen on tullut uusi strategia, joka korvasi nämä.

Varteenotettavaksi järjestöksi

Mennyttä viimeistä 15 vuotta kuvaa Akavan kehittyminen varteenotettavaksi työmarkkinajärjestöksi. Sen mielipidettä kysytään ja arvostetaan muiden keskeisten toimijoiden piirissä. Tältä pohjalta työ Akavassa jatkuu korkeasti koulutettujen edunvalvojana. Vuosina 1982–1991 puheenjohtajana toiminut Raimo Lehtinen arvioi Akavaa keväällä 2010 tavalla, johon on hyvä päättää, ja jonka aika moni akavalainenkin allekirjoittaa:
Ei tämä nyt ehkä ihan huono projekti ollut tämä Akava, kun sehän on ollut pari kertaa aika vakavasti katkolla ja… ja… siinä niissä vaiheissa Samuli Apajalahti oli se itse asiassa, jonka voimakkaan persoonan varassa lähti sitten tämä uusi yritys. Mutta tuota ehkä tässä jotenkin on kuitenkin aina – kuten sanotaan – yhdessä yritetty tätä eteenpäin soutaa…179


Tämä sivusto käyttää evästeitä sivuston käyttöä koskevien tietojen keräämiseksi. Kun käytät tätä sivustoa, hyväksyt evästeiden käytön.
Sulje

Evästekäytännöt

Tätä sivustoa käyttämällä hyväksyt, että voimme asettaa evästeitä tietokoneellesi tai mobiililaitteeseesi.

1. Mitä evästeet ovat?

Evästeet ovat pieniä datatiedostoja, jotka siirtyvät tietokoneellesi, kun otat yhteyden johonkin verkkosivustoon. Evästeet tallentuvat selaimen käyttämien tiedostojen yhteyteen.

Lisätietoa evästeistä saat sivulta www.aboutcookies.org.

2. Miksi evästeitä käytetään?

Evästeet tunnistavat tietokoneesi, kun tulet sivustolle uudelleen. Ne muistavat myös sivustolla aikaisemmin tekemäsi valinnat ja parantavat siten sivuston käyttökokemusta. Evästeiden avulla pystyy esimerkiksi tunnistamaan käyttäjän laitteet sekä mukauttamaan mahdollisia mainoksia sivuilla sekä mahdollisissa muissa palveluissa.

3. Mitä evästeitä käytetään?

Jotkin evästeet ovat sivustomme teknisen toiminnan ja käytön vuoksi välttämättömiä. Nämä evästeet eivät kerää käyttäjästä tietoa, jota voitaisiin hyödyntää markkinoinnissa tai muistamaan käyttäjän valitsemia sivustoja.

Suorituskykyä mittaavat evästeemme keräävät tietoa siitä, miten käyttäjät käyttävät verkkosivujamme (esim. eniten käytetyt sivut, mahdolliset virheviestit). Nämä evästeet eivät kerää käyttäjistä tunnistettavia tietoja, vaan ne ovat anonyymejä ja niitä käytetään ainoastaan parantamaan nettisivujen toimivuutta.

Sivuilla olevat kolmansien osapuolten liitännäispalvelut (esim. mainokset, YouTube-videot, Google-tilastointi tai Facebook-liitännäiset) saattavat tallentaa käyttäjän tunnistamiseen käytettävää tietoa, mihin emme valitettavasti voi vaikuttaa. Jos haluat estää niitä seuraamasta liikkumistasi verkossa, voit kytkeä ns. kolmannen osapuolen evästeet pois käytöstä selaimesi asetuksista. Ohjeet löydät selaimesi ohjesivuilta.

Sivuillamme saattaa olla myös painikkeita, jotka helpottavat sisällön jakamista eri verkkoviestintäympäristöihin ja sosiaaliseen mediaan. Jos käytät näitä painikkeita, valitsemaltasi palvelulta voidaan asettaa eväste päätelaitteellesi. Nämä evästeet eivät ole hallinnassamme. Lisätietoja kolmannen osapuolen evästeiden käytöstä saat kyseisen osapuolen verkkosivulta.

4. Evästeiden hallinta ja estäminen

Jos et halua vastaanottaa evästeitä, voit muuttaa Internet-selaimesi asetuksia niin, että saat ilmoituksen aina kun evästeitä ollaan lähettämässä tietokoneellesi. Vaihtoehtoisesti voit estää evästeiden käytön kokonaan. Evästeiden käyttöä voi rajoittaa tai sen voi estää Internet-selaimen kautta (katso tarkemmat tiedot selaimen ohjeista).

Jos estät evästeiden tallennuksen tai poistat ne käytöstä, jotkin verkkosivujemme toiminnoista eivät välttämättä toimi oikein.

Sulje