Akava vaikuttajana

Teksti: Risto Piekka

Muutokset eivät tapahdu ilman epämukavuuksia, eivät edes muutokset huonommasta parempaa.
Samuel Johnson

Epilogit 

Tulopolitiikka oli yksi Suomen pelastuskeinoista muuttuvassa maailmassa. Se syntyi maan talouden ajauduttua umpikujaan – lähes konkurssin partaalle – vuoden 1967 dramaattisten vaiheiden jälkeen. Samoihin aikoihin Suomeen oli muodostunut uusi poliittinen koalitio ns. kansanrintama (kesk, sdp, skdl ja rkp). Suomalainen yhteiskunta jakautui leireihin sisäpoliittisesti, ulkopolitiikka oli tabu, vaikka sillä oli merkityksensä sekä yhteiskunnassa että työmarkkinoilla – puolesta ja vastaan.

Elinkeinorakenteen murroksessa Suomi etsi itseään. Työmarkkinoilla vastuuta kantavissa syntyi ajatus löytää jotain kestävää. Tälle antoi pohjan eräs OECD:n raportti vuonna 1964 talouspolitiikan koordinoinnista. Asiaan vaikutti myös silloinen tasavallan presidentti Urho Kekkonen, joka tiettävästi salaisessa kokouksessa Jollaksen kartanossa kehotti muita päättäjiä löytämään keinot, joilla kommunismi integroidaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

Suomen menestykseen – samoin kuin itsenäisyyteen – myönteisesti suhtautuneet lähtivät rakentamaan tuolloin tulopolitiikkaa keinona Suomen pelastamiseksi. Tulopolitiikka oli siten ”korkean luokan ” yhteiskuntapolitiikkaa, suomalainen vastaus kylmän sodan kansainväliseen politiikkaan.

Yhteiskuntapoliittiselta merkitykseltään vastaavanlainen tilanne oli 1990-luvun puolivälissä. Silloin ei ollut ytimessä talouspolitiikka sellaisenaan, vaan Suomen asema ylipäätään maailmassa Neuvostoliiton kaaduttua 1991. Kansanäänestyksen kautta Suomi liittyi Euroopan unioniin.

Kansanäänestyksellä haluttiin sitouttaa kansa tehtyyn päätökseen, joskin ratkaisuun vaikutti myös poliittisen rohkeuden vähäisyys. Työmarkkinajärjestöillä oli myönteisessä EU-päätöksessä keskeinen merkitys. Jokainen keskusjärjestö otti myönteisen kannan unionin jäsenyyteen, samaten keskeiset liitot lukuun ottamatta äärivasemmistoa.

Vuosituhannen vaihteen ja 2000-luvun alun työmarkkinapolitiikalle on monta, toisistaan eroavaa lähtökohtaa. Suomen suistuttua taloudelliseen lamaan 1990-luvun alussa työnantajapuoli Eteläranta 10 julkisti tavoitteensa, paljon julkisuutta saaneet ”Saatanalliset säkeensä”. Siinä esitettiin tulopolitiikasta luopumista. Käytännössä näin tapahtui vuoteen 1995 asti, vaikka laman aikana tehtiin käytännössä nollalinjaisia keskitettyjä sopimuksia. Vuonna 1995 tehtiin tulopoliittinen kokonaisratkaisu.

Mikä tällaiseen johti? Mielestäni keskeinen perusta oli yhteinen näkemys Suomen EU-jäsenyydestä ja siihen liittynyt yhteinen työ suomalaisten saamiseksi kansanäänestyksessä jäsenyyden kannalle. Yhdessä kierrettiin Suomea pitkin ja poikin. Tehtiin myös yhteinen kannanotto EU:n merkityksestä Suomelle, työmarkkinoille ja kansalaisille. Samalla sitouduttiin yhteiseen tavoitteeseen Suomen puolesta. Tällä linjauksella turvattiin EU-jäsenyydelle myönteinen vastaanotto kansalaismielipiteessä.

Jäsenyys oli Etelärannalle  ykkösasia, mutta myös palkansaajille, koska oli kyse tosiasiassa olemassa olevista ja tulevaisuuden työpaikoista. Vähitellen ”saatanalliset säkeetkin” unohtuivat neuvottelupöydästä.

Tulopoliittisilla kierroksilla 1995 ja 1997 tehtiin paljon uudistuksia, myös periaatteellisia. Jotenkin oli kuitenkin tunne, että työmarkkinoilla haettiin muutoksille elintilaa löytämättä kuitenkaan sisältöä tarvittaville uudistuksille.

Vuoden 1999 tuloneuvotteluihin ei löytynyt edellytyksiä. SAK ilmoitti, että tuloppoliittisen kokonaisratkaisun tekeminen ei ole mahdollista. Ilmoituksesta ei syntynyt samanlaista polemiikkia kuin vuonna 2004 Etelärannan ilmoitettua ei-kantansa käynnissä olleiden tuloneuvotteluiden jatkamiselle. Vuonna 1999 ei uutisoitu kolmikannan tietoisesta lopettamishalusta.

EU-jäsenyyden puolustaminen ja Suomen lamasta ulospääsemiseen tavoitelleet tuloratkaisut olivat jättäneet neuvottelijoihin kuitenkin jäljen, perinnön yhdessä yrittämisestä. Niin tehtiin ja vuoden 1999–2000 neuvottelukierroksella työmarkkinoiden ykköspöydässä koordinointiin liittokierros. Se alkoi ns. rypäleratkaisulla, jossa olivat mukana kaikkien kolmen keskusjärjestön keskeisiä teollisuusliittoja. Se poiki sitten muut sopimukset enemmän tai vähemmän helpolla. 

Kolme säiettä

On tärkeätä sitoa edellä esitetyt kolme säiettä yhteen. Ne liittyvät olennaisesti Suomen historiaan ja Euroopan muutokseen ja – omalla pienellä tavallaan maailmanpolitiikkaan.
Kolmen säikeen osasina ovat kansallinen menestyminen, kansalaisten menestyminen ja keskinäinen yhteistyö.

Mielenkiintoisinta on, että säikeet ovat muuttaneet tulopolitiikkaan liittyvän yhteiskuntapoliittisen ajattelun sisällön. Kansallisen menestymisen edellytykset ovat muuttuneet hirmuisesti lainaten presidentti J.K. Paasikiveä.

Vuonna 2004 tehtiin toistaiseksi viimeisin tulopoliittinen ratkaisu. Sen jälkeen on tehty erilaisia liittotasoisia ratkaisuja. Kuitenkin tarve koko Suomea koskeviin sopimuksiin elää. Tarve koordinaatioon on olemassa. Esimerkkeinä ovat muun muassa sosiaalitupo ja hallitukset asettamat kolmikantaiset työryhmät ja komiteat. Viimeisimpänä esimerkkinä on lokakuussa 2010 hyväksytty kasvu- ja työllisyysohjelma.

Ydinkysymykseksi  muodostuu vuonna 2000 asetetun työmarkkinoiden kehittämisryhmän tilaaman tutkimuksen lopputulos vuodelta 2003: Suomi tarvitsee valtakunnan tasolla työmarkkinapolitiikassa koordinaatiota, mutta työpaikkatasolla joustavuutta. Tutkimuksen tekivät Palkansaajien tutkimuslaitos ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitos yhteistyössä. Tuohon tutkimukseen olisi varmastikin syytä vieläkin paneutua.

Taustoja työmarkkinoilla 2000-luvun alussa

Vuosituhannen vaihde toi monia merkittäviä yhteiskuntapoliittisia ja työmarkkinallisia uudistuksia. On paljon asioita, joista julkisuudessa ei juuri puhuttu. Olen koonnut seuraavaan tulopoliittisen pöydän taustatietoja. Niillä oli olennainen merkitys tuloneuvotteluissa 1999–2007. Ja taustamerkitys näyttää kasvavan.

Tuotannon keskukset vaihtuvat

Taloushistoriaa kannattaa oppia ymmärtääkseen tätä päivää ja taloudellista todellisuutta. Vuonna 1750 maailman teollisuustuotannosta aikaansaatiin Aasiassa 60 prosenttia, Amerikassa käytännössä nolla ja Euroopassa runsaat 10 prosenttia. Vastaavat luvut vuonna 1900 olivat 10, 45 ja 15. Vuonna 2000 luvut olivat runsaat 30, runsaat 30 ja 15. Ennusteiden mukaan kehityssuunta näyttää jatkuvan.

Maailmankuvan pitkän aikavälin muutos vaikutti Suomeen monella tavalla: tuotantorakenteen muutoksena, perusteollisuutta muutti ulkomaille (ns. Kiina-ilmiön). Käsite integraatio nousi esiin. Nämä taloudellisen kehityksen tosiasiat olivat hyvin neuvottelijoiden tiedossa, kun tehtiin tuloratkaisuja vuosina 2002 ja 2004. Valtioneuvoston integraatioraportit oli myös luettu läpikotaisin.

Eurooppa ja Suomi olivat uuden tilanteen edessä. Vanhaan pitäytyminen ei ollut enää mahdollista, vaan oli etsittävä uusia eväitä: toimintatapoja, ratkaisuja ja malleja. Eurooppa oli rakentanut jatkuvasti laajenevan unionin ja rahaliiton, valuuttaunionin. Ylärakenne on kunnossa, mutta taloudellisten tosiasioiden tunnustaminen ei.

Tässä yhteydessä on mielenkiintoista todeta eräs valtapoliittinen tosiasia. Integraation myötä voimasuhteet työmarkkinoilla muuttuivat työnantajille edullisiksi. Lakko ei ollut enää ”pelottava ase”, vaan irtisanomiset, työpaikkojen vähentäminen, tuotannon siirto Suomesta ja investoinnit ulkomaille. Julkisella sektorilla ei ole vielä nähty vastavaa samassa mittakaavassa, mutta ns. tuottavuusohjelmat osoittavat, että sama tie on edessä.

Maailma on muuttunut viimeisten kymmenen, viidentoista vuoden aikana enemmän kuin mitä edes ymmärrämme. Se näkyy työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa. Uutta etsitään, mutta se on selkeästi hakusessa.

Maatalousyhteiskunnasta kohti palveluyhteiskuntaa

Suomalaisen yhteiskunnan elinkeinorakenne muuttui radikaalisti. Palveluiden osuus lisääntyi, samoin julkisen sektorin. Sen sijaan maatalouden ja teollisuuden työvoimaosuudet laskivat. Työmarkkinoiden perusrakenteet ja lähtökohdat olivat 2000-luvulla aivan erilaiset kuin aiemmin. Harva tajusi tai halusi tajuta muutosta ja sen todellista merkitystä. Kuva Suomesta oli jotain täysin muuta kuin kolmekymmentä tai kymmenen vuotta aiemmin.

Tyolliset toimialoittain 1960-2008


Koulutustaso nousee – entä laatu

Suomalaisten koulutustaso nousi olennaisesti. Kehitys oli oikea. Ongelmana oli käytetty suunnittelujärjestelmä, joka suuntasi koulutusta järjestelmän tahdon pohjalta, ei työllisyyden taikka Suomen menestystekijöiden turvaamiseen. Valitettavasti rahoitusjärjestelmät tukivat vääriä painotuksia. Lukumäärä voitti laadun. Suunnittelijat eivät siitä kärsi, vaan opiskelijat ja opetushenkilöstö.

Koulutustason nousemisella oli selkeä vaikutus Akavan tavoitteiden toteuttamiseen. Akava ei ollut enää yksin edellyttäessään koulutuksen ja osaamisen huomioonottamista. Osaamisen merkitys kasvoi myös muissa palkansaajakeskusjärjestöissä. Samoin yhteiskuntapolitiikassa alettiin arvostaa uudella tavalla koulutusta ja sen merkitystä.

Koulutustason nousu helpotti Akavaa tulopolitiikan neuvottelupöydässä, mutta ei työmarkkinoilla. Jäsenmäärän kasvu lisäsi Akavan merkitystä. Sen ohella yksityisen sektorin ylempien toimihenkilöiden lukumäärä lisääntyi ja yksityiselle sektorille saatiin lisää työehtosopimuksia. Näillä tekijöillä oli keskeinen merkitys Akavan toiminnalle.

Koulutusmäärien suhteeton nousu kuitenkin lisäsi koulutettujen työttömyyttä. Se oli suuri ongelma – ja on suuri ongelma valitettavasti edelleen.

Vaesto koulutusasteen mukaan 1975-2017 


Voimasuhteet muuttuivat

Palkansaajien järjestäytymisessä tapahtui järisyttäviä muutoksia. Elinkeino- ja koulutusrakenteen muutokset kasvattivat Akavan jäsenmäärää. SAK:n ja STTK:n jäsenmäärät pysyivät ennallaan, taikka laskivat. Akavan osuus järjestäytyneistä palkansaajista kasvoi vuosi vuodelta. Selkeimmin tämä on näkynyt vertailtaessa palkkasummia.

Tapahtunut kehitys ei pelkästään auttanut Akavaa. Se myös aiheutti ja varmasti aiheuttaa edelleen vastatoimia ja nostaa esiin vastavoimia, koska vaikutusvallan kasvua halutaan suitsia.

Järjestäytymiskehityksessä pidän yhteiskuntapoliittisena ongelmana järjestäytymättömyyden kasvua. Akava on menestynyt järjestäytymisperusteidensa takia. Kuitenkin monen suomalaisen liiton olisi syytä katsoa peilin ja pohtia toimintaansa ja tekojaan.

Jarjestaytyminen ja palkkasummajakauma1994 ja 2008




Tulopolitiikan ytimiä

Tulopolitiikka on ollut osa yhteiskuntapolitiikkaa, keskeisesti talouspolitiikkaa, mutta myös sosiaali- ja koulutuspolitiikkaakin. Osapuolina ovat palkansaaja- ja työnantajakeskusjärjestöt sekä valtiovalta. Tavoitteena on ollut työmarkkinoiden yhteensovittaminen poliittisten päätöksentekijöiden yhteiskuntapoliittisiin linjauksiin, mieluummin yhteistyössä.

Edellä mainittu on mielestäni aikamoinen ydinkysymys suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa. Aikanaan 1970-luvulla väiteltiin siitä, kumpi on yläkäsite: yhteiskuntapolitiikka vai työmarkkinapolitiikka. Minulle asia on ollut selvä, yhteiskuntapolitiikka. Näin toimii demokratia. Harva muistaa, että 1990-luvun alkuvuosina tehtiin merkittävä perustuslain uudistus, jolla vahvistettiin eduskunnan, mutta ennen kaikkea istuvan hallituksen asemaa. Se ei enää esim. talouspolitiikassaan ollut sidottuna määräenemmistösäännöksiin. Suomi oli siirtynyt normaaliin parlamentarismiin.

Tulopolitiikka on erilaisten tavoitteiden yhteensovittamista. Etsitään sitä kuuluisaa konsensusta. Sen löytäminen edellyttää yhteistä tahtoa ja näkemystä Suomen kehittämiselle tarkoituksenmukaisista ja ”hyvistä” ratkaisuista. Tulopolitiikka on siis keino saavuttaa jotakin ja tahtotila taas sitä, että jokainen osapuoli näkee sen hyödylliseksi Suomelle ja itselleen; tässä järjestyksessä sen pitäisi olla.

Tulopoliittisia sopimuksia on tehty Suomen itsenäisyyden historiassa vuodesta 1968 lähtien yhteensä 22 ja käyty 11 liittokierrosta. Suomi on elänyt käytännössä viimeisimmät vuosikymmenet tupo-aikaa. Se on nähty tarpeelliseksi kaikilla tasoilla yhteiskunnassa näinä vuosina. On yhteisesti etsitty vakautta, taloudellista kasvua, ”solidaarisuutta”, työelämän kehittämistä taikka lamasta selviämistä.

Tuloratkaisuista kuitenkin vain muutamat ovat täyttäneet Suomen talouspoliittiset tavoitteet kilpailukyvyn ja työllisyyden osalta, mutta yhteiskunnallinen vakaus saavutettiin ja tietoisuus siitä, mitä ns. palkkarintamalla tapahtuu.
 

Akava 2000–2007

Neuvottelukierros vuonna 2000

Talous- ja yhteiskuntapolitiikka sekä liittokierrokselta saadut kokemukset johtivat työmarkkinoiden johtopäätökseen pyrkiä aikaansaamaan tulopoliittinen kokonaisratkaisu vuonna 2000. Loppujen lopuksi siinä onnistuttiin, vaikka Akava jäi tietoisesti sen ulkopuolelle.

Akavan osalta kynnyskysymykseksi ei muodostunut palkkalinja taikka veropolitiikka. Neuvotteluiden pohjapaperi näissä asioissa oli parempi kuin koskaan. Perusteena poisjäämiselle oli ns. koulutuspalkkaerä. Sen sisältönä oli, että ne henkilöstöryhmät, joiden koulutustaso on vähintään opistotasoinen ja palkka alle palkansaajien keskiansioiden, saavat ylimääräisen palkankorotuksen. Akava oli esittänyt tämän vaatimuksensa jo 1980-luvun alussa, mutta aina luopunut siitä.

Akavan alkuperäinen tavoite ei koskettanut pelkästään akavalaisia matalapalkkaisia, lähinnä naisvaltaisia aloja, vaan myös muiden keskusjärjestöjen jäseninä olevia, myös sttk-laisia. Koulutuspalkkaerä olisi koskettanut noin 105 000 palkansaajaa, joista runsaat 40 000 olisi ollut akavalaisia ja loput lähinnä STTK:sta, joista enimmät Tehystä. Keskusjärjestönä STTK tuomitsi jyrkästi Akavan esityksen, samoin Tehy riippumatta siitä, että ehdotuksen sisällä olevat olisivat saaneet huomattavan palkankorotuksen. Koulutuspalkkaerä kaatui, Akava jäi ratkaisun ulkopuolelle.

Vuoden 2000 neuvottelukierros on työmarkkinapoliittisesti monessa mielessä mielenkiintoinen. Ratkaisu syntyy, vaikka yksi osapuoli jää ulkopuolelle ja sen neuvottelujärjestöt tekevät mukisematta omat sopimuksensa yksimielisesti hylätyn tuloratkaisun mukaisesti. Onneksi vain Akavan puheenjohtaja tuomittiin, mutta tuloratkaisun koossapitämiseksi hän oli kuitenkin antanut takuunsa. Sen akavalaiset järjestöt olivat tosiasiassa hyväksyneet. Akavalaiset eivät ryhtyneet työtaisteluihin taikka uhkiin lukuun ottamatta Lääkäriliittoa, jota asia sisällöllisesti ei juuri koskenut, mutta heidän perusteensa liittyivät selkeästi solidaarisen palkkapolitiikan mukanaan tuomiin ongelmiin. Akava ei saanut taistelustaan koulutuspalkkaerästä tahraa kilvelleen, päinvastoin. Sen tulevat neuvottelukierrokset osoittivat.

Tapahtumien kulku opetti Akava-yhteisöä. Alkoi varmastikin Akavan historian mittavin työ tavoitteidensa tunnetuksi tekemisessä. Tämä  yhdisti keskusjärjestöä, neuvottelukierroksen tapahtumien jälkeen, koska kaikki olivat nyt  tässä työssä mukana.

Neuvottelukierrokset 2002 ja 2004

Neuvottelukierros vuonna 2002 oli Akavalle varsin ongelmallinen. Se oli jättäytynyt edellisen sopimuksen ulkopuolelle ja syksyllä hylännyt eläkeratkaisun. Uhka päätöksenteon ulkopuolelle jäämisestä oli todellinen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Kaiken julkisen hässäkänkin jälkeen oli pinnan alla vire, että Akava sittenkin oli oikeassa. Kaikkiin keskeisiin työmarkkinaryhmiin haluttiin ja nimettiin Akavan edustaja mukaan luettuna työmarkkinapolitiikan kehittämisryhmään.

Akava valmistautui erityisen huolellisesti vuoden 2002 neuvottelukierrokseen. Kierros oli omalla tavallaan keskusjärjestölle näytön paikka: olla mukana yhdessä, mutta saada samanaikaisesti keskeiset vaatimuksensa toteutettua, ensi kertaa tulopolitiikan pöydässä.

Kierros oli Akavalle muutamassa mielessä menestys. Hyväksyttiin mukaan katsomatta vuoden 2000 sählyihin, saavutettiin melkein sellainen palkka- ja verolinja, jota oli tavoiteltu 50 vuotta sekä sellaiset työelämän kehittämistavoitteet, jotka koskivat akavalaisia myös käytännössä eivätkä vain teoriassaa.

Akavan puheenjohtajistossa käytiin erityisen luottamuksellinen keskustelu ennen 2002 neuvottelukierroksen varsinaista aloittamista. Tärkeimpänä kysymyksenä oli mukanaolo tulopolitiikassa ylipäätään, koska se ei ollut  hyödyttänyt akavalaisia. Vakavasti harkittiin omalle tielle lähtemistä esimerkkinä Ruotsin ja Tanskan mallit hajautetuista neuvotteluista. Tuo keskustelu oli varmasti varsin ohjeita antava myöhempinä vuosina toteutetuille paikallisille neuvotteluille erityisesti julkisella sektorilla.

Tulokierros vuonna 2004 kuvasi suomalaista yhteiskuntaa palkka- ja veropolitiikan valinkauhassa. Ratkaisuna oli loppujen lopuksi ”käden ja pään” taitojen toteuma. Ensimmäisen kerran historiassaan akavalaiset saavuttivat keskeiset tavoitteensa palkka- ja veropolitiikassa. Ratkaisu sisälsi myös yhden suuren periaatteellisen uudistuksen tulopolitiikassa. Tämä oli liittojen aseman korostuminen ja liittojen saaman, sen omissa neuvotteluissa sovittavan palkkaosuuden olennainen kasvaminen.
Ansiokehitysarvio 2004-2006

Palkkalinja

Neuvottelukierroksilla vuosina 2002 ja 2004 palkkalinja muodostui ylivoimaisesti tärkeimmäksi. Julkisuudessa se peittyi tekstikysymyksiin ja muutosturvaan. Näiden kahden viimeksi mainitun perusteina käytettiin tuloratkaisun saamista kaikille hyväksyttäväksi. Hyvä näin.

Palkkalinja oli ja on Akavalle keskeisin. Tulopolitiikka alkoi aikanaan palkankorotuksilla, jotka oli määritetty penniä per tunti. Tästä se muutettiin kuukausipalkan korotuksiksi. Korotukset siis selkeästi suosivat matalapalkka-aloja. Akava hyväksyi tuolloin tuon linjan isänmaallisin perustein: saadaan työrauha ja sisäinen yhtenäisyys Suomeen. Tämän tiedän lukemattomista keskusteluistani silloisten Akavan johdon kanssa 1970-luvun alusta lähtien.

Tulopolitiikan alkuvuodet olivat todella solidaarisen palkkapolitiikan aikaa. Sitä lähdettiin täydentämään sosiaalipoliittisilla uudistuksilla, mitkä tukivat tätä. Syyttä ei 1980-luvusta puhuta työmarkkinoiden sosiaalipolitiikan aikana.

Vähitellen bruttopalkkojen ja sosiaaliturvan lisäksi alettiin puhua ostovoimasta eli mukaan otettiin verotus. Siitä kehitys johti vasta 1990-luvulla ostovoiman mittaamiseen. 2000-luku toi keskusteluun Suomen menestymistekijöistä ehkä kovimman: käden ja pään taitojen palkitsemisen. Tämä toteutui varovasti jo vuonna 2000, vaikka Akava jäi ulkopuolelle, mutta sitten vuonna 2002 ja erityisesti 2004. Oli tapahtunut keskeinen muutos suomalaisessa työmarkkinapolitiikassa. Pysyvyydestä kertoi sana tulopolitiikka ja uudistusta edusti sen sisältö. Tästä on puhuttu hämmästyttävän vähän.

Akava oli saavuttanut yhden ydintavoitteistaan, prosentuaaliset palkankorotukset. Mitä tämä sitten merkitsi? Yksinkertaistettuna sitä, että korkea koulutus, vastuullinen työasema, tuloksellisuus ja ammattitaito otetaan huomioon palkkauksessa. Palkkalinjan lisäksi vuosien 2002 ja 2004 tuloratkaisut sisälsivät suuret paikalliset henkilökohtaisesti määräytyvät palkkapotit. Useat akavalaiset matalapalkka-alat saivatkin ansioihinsa tuhdin lisän.
 
Mutta Akava oli saavuttanut paljon tätäkin enemmän: muutoksen työmarkkinoiden ja poliittisten päättäjien asenteissa ja tahdossa. Tällä on mahtava voima tulevaisuudessa, mikäli sitä taiten osataan käyttää Suomen hyväksi.

Palkkalinjat1994-2000 ja 2000-2006 arvio

Yhteiskuntapoliittinen vaikuttaminen

Akava vaikutti, ei pelkästään hallitusohjelmiin, vaan käytännön tasolla myös suunniteltuihin uudistuksiin ja selvityksiin tekemällä aktiivista taustatyötä.

Hallitusohjelmavaikuttamisessa keskeiset sanat olivat seuraavat: koulutuksen, osaamisen ja vastuunkannon arvostus sekä tuloksen tekemisen ja kannustamisen tukeminen. Näitä arvoja Akava oli esittänyt perustamisestaan asti, siis vuodesta 1950 lähtien. Tavoitteiden toteuttaminen oli selkeästi sidoksissa hallitusohjelmiin. Yhteiskunnallisen ajattelun muututtua vaikutusmahdollisuudet olivat entistä paremmat.

Oli kuitenkin yksi strategia ylitse muiden ja se oli sana globalisaatio. Siihen Akava panosti – varmasti palkansaajajärjestöistä eniten. Tehtävä oli kaikkea muuta kuin helppo omassa keskuudessakaan, koska sana integraatio ja Eurooppa koettiin kuitenkin kaukaiseksi ajankohtaisista työpaikkoihin ja työllisyyteen liittyvistä ongelmista.

Akava oli Etelärannan lisäksi ainoa, joka kykeni tekemään tavoitteenasettelun integraatiosta. Perusteluineen. Mielenkiintoista on, että Valtioneuvoston raporteissa Akavan esittämät tavoitteet hyväksyttiin. Ilman näitä ja niitä seurannutta keskustelua  tiedotusvälineissä ja niiden vaikutusta koko yhteiskunnan henkiseen asennoitumiseen  tuloratkaisuja ei olisi tehty vuonna 2002 ja 2004.

On tavallaan aikamoinen paradoksi, että tulopolitiikka näyttää loppuneen Akavan saatua tämän päivän Suomen tarvitsemat sisällöt tulopolitiikalle. Onneksi liittotasolla on jatkettu vuoden 2004 tuloratkaisun palkkalinjaa eli prosentuaalisuutta ja yhteiskuntapolitiikassa verotuksessa koulutettuja ei ole rangaistu.

Nimilaput vuosille 2000–2010

Seuraavat asiat tulevat esille tarkasteltaessa vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen työmarkkinapolitiikkaa. Tärkeysjärjestykseen en niitä halua laittaa. Sen selvittää myöhempi historiankirjoitus.

Palkansaajien järjestäytyminen on jatkanut laskuaan niin Euroopassa kuin Suomessa.  Kirjassaan Britannian entinen pääministeri, työväenpuolueen puheen¬johtaja Tony Blair puhuu ay-liikkeestä jarrusiipenä. Toisaalta peilikuvana törmäsin aivan liian usein työnantajien vastaukseen joihinkin esityksiin ”jos ei sovi, niin järjestäkää lakko”.

Syitä järjestäytymisasteen laskuun on varmasti monia. Väitän, että eräs keskeinen syy on ollut kyvyttömyys uudistua ajan mukana. Uusista ajan ilmiöistä olennaisin on integraatio. Pidän integraatiota myönteisenä, koska historian mukaan Suomi on siinä menestynyt. Integraatio on kuitenkin erityinen haaste palkansaaja- ja työnantajajärjestöille avoimen ja luottamuksellisen yhteistyön luomisessa.

Akava on ainoa kasvava keskusjärjestö ja sen useimmat jäsenliitot kasvavat. Tähän ydinperusteena on valittu järjestäytymisperiaate eli ammattikunta- tai tutkintoperiaate. Miksi näin? Siksi, että toiminta ei pysähdy pelkkään työmarkkinatoimintaan, vaan pitää sisällään laajan paletin ammatillista toimintaa ja työssä menestymisen edellytyksiä parantavaa koulutustoimintaa, ammattikirjallisuutta jne. Eletään ajassa, näin väitän. Toiminnan monimuotoisuus on menestymisen tae.

Olen joskus kärjistänyt asian seuraavasti: jos ay-toiminta kiellettäisiin lailla, niin valtaosa akavalaisista järjestöistä voisi toimia, koska niillä on niin paljon muutakin toimintaa jäsenille eli ammatillisuutta ja kollegiaalisuutta.

Palkkalinjan muuttuminen on selkeästi nimilappu. Tämän vuosituhannen palkkalinjaa ei voi rinnastaa muihin tulopolitiikan vuosikymmeniin sisällöllisesti. Ensimmäisen kerran Akava saavutti tavoitteensa, koska yhteiskunnallinen ilmapiiri oli hyväksynyt sanat koulutus, osaaminen, vastuunkanto ja tuloksen tekeminen.  

Kolmas nimilappu on tulopolitiikan päättyminen tilanteessa, jossa sen sisältöä oli radikaalisti muutettu ja suunta uudelle oli selvä. Tulopolitiikkahan on keino tehdä ratkaisuja. Sen taustana oli kuitenkin laaja yhteisymmärrys koko yhteiskuntapolitiikassa. Tätä yhteisymmärrystä tarvitaan edelleenkin. Sille pitää vaan nyt löytää nimi ja toimintamuodot.

Integraatio on varmasti sanana keskeisin nimilappu. Sen vaikutuksien alku on nyt nähty. Miten se jatkuu, on Suomessa meidän suomalaisten asia. Työmarkkinoiden valtasuhteethan ovat selkeästi muuttuneet työnantajien eduksi. Olisiko tällöin mietittävä vanhaa totuutta: jos et voi voittaa, niin liittoudu. Kannattaisi miettiä – molemmin puolin neuvottelupöytää – olisiko yhdessä mahdollista löytää entistä toimivampia ratkaisuja työpaikan tai yrityksen menestymisedellytysten turvaamiselle.

Nimilapun laitan myös palkansaajakeskusjärjestöjen yhteistyön muuttumiselle.Virallinen yhteistyö aloitettiin marraskuussa 1978. Perusteina olivat mm tulopolitiikka, järjestösuhteet, yhteiskuntapoliittinen vaikuttaminen, työrauhan aikaansaaminen. Jos oli puoluepoliittisia perusteita, niin siitä en tiedä. Aavistin ja aavistan.
 
Yhteistyöllä oli monta nimeä julkisuudessa. Oli neljän kopla, kolmen kopla ja kirjainlyhenne PSKJ (palkansaajakeskusjärjestöt). Yhteistyö tarkoitti yhteisiä kokouksia ja pyrkimystä löytää sellainen ratkaisu keskenään, jonka jokainen voi hyväksyä. Keskinäinen yhteistyö edellytti siis konsensusta.

Tällä yhteistyösopimuksella oli merkittävä vaikutus lähivuosikymmeniin.  Työmarkkinat rauhoitettiin, järjestösodat väistettiin ja rakennettiin konsensusta. Tehtiin tulopoliittisia ratkaisuja.

Tämä yhteistyö oli alkuvuosina niin tiivistä, että tehtiin toimintasuunnitelmat ja toiminta-kertomukset. Vähitellen tämä yhteistyö keskusjärjestöjen välillä kuihtui. Kun näin tapahtui, liitot ottivat aloitteen käsiinsä. Ne alkoivat harjoittaa työnantajakohtaista keskinäistä yhteistyötä.

Monesti Akava ehdotti yhteistyön selvittämistä ja uusia toimintamuotoja 1990-luvun loppupuolelta lähtien. SAK oli valmis tähän selvitystyöhön. Niissä ei kuitenkaan ole edetty tähänkään päivään mennessä.

Päällimmäinen

Akavaa perustettaessa tavoitteeksi asetettiin korkean koulutuksen, osaamisen, tuloksen tekemisen, vastuunkannon ja esimiesaseman huomioiminen palkkauksessa ja yhteiskunnallisessa arvostuksessa. Tavoitteenasettelu oli ymmärrettävä silloista yhteiskuntapoliittista taustaa vasten. Mutta myös hyväksyttävä. Kysehän oli perimmiltään suomalaisen yhteiskunnan perusteista muistaen, että Suomi rakentuu ja rakennetaan käden ja pään taidoilla.

Solidaarinen palkkapolitiikka oli muodostua akavalaisen järjestötoiminnan tuhoksi. Siitä haluttiin päästä eroon kaikissa jäsenryhmissä, niin korkeapalkkaisissa kuin matalapalkkaisissa. Tästä muodostui tulopolitiikassa ja muussakin yhteiskuntapolitiikassa keskeinen kysymys. Tämä ei jakanut Akavaa, mutta jakoi yhteiskuntaa.

Tultaessa 2000-luvulle asenteet suomalaisessa yhteiskunnassa olivat muuttuneet. Oli mahdollista saada sijaa uudenlaiselle tulopolitiikalle, jossa akavalaisia arvoja korostettiin. Näin tehtiin tulokierroksilla 2002 ja 2004 sekä palkkapolitiikassa että veropolitiikassa. Mielenkiintoisinta ehkä on se, että ratkaisut tehtiin myös huomioon ottaen työssä olevat pienituloiset. Joka tapauksessa palkkalinja oli muuttunut täydellisesti. Toivottavasti muutos pitää liittokierroksillakin.

Aika Akavassa tuo mukanaan muistoja, onnistumisia ja epäonnistumisia. Päällimmäisenä on kuitenkin kiitollisuus siitä, että olen saanut tehdä työtä koulutuksen puolesta, yhdessä, erityisesti kentän luottamushenkilöiden kanssa.

Tämä sivusto käyttää evästeitä sivuston käyttöä koskevien tietojen keräämiseksi. Kun käytät tätä sivustoa, hyväksyt evästeiden käytön.
Sulje

Evästekäytännöt

Tätä sivustoa käyttämällä hyväksyt, että voimme asettaa evästeitä tietokoneellesi tai mobiililaitteeseesi.

1. Mitä evästeet ovat?

Evästeet ovat pieniä datatiedostoja, jotka siirtyvät tietokoneellesi, kun otat yhteyden johonkin verkkosivustoon. Evästeet tallentuvat selaimen käyttämien tiedostojen yhteyteen.

Lisätietoa evästeistä saat sivulta www.aboutcookies.org.

2. Miksi evästeitä käytetään?

Evästeet tunnistavat tietokoneesi, kun tulet sivustolle uudelleen. Ne muistavat myös sivustolla aikaisemmin tekemäsi valinnat ja parantavat siten sivuston käyttökokemusta. Evästeiden avulla pystyy esimerkiksi tunnistamaan käyttäjän laitteet sekä mukauttamaan mahdollisia mainoksia sivuilla sekä mahdollisissa muissa palveluissa.

3. Mitä evästeitä käytetään?

Jotkin evästeet ovat sivustomme teknisen toiminnan ja käytön vuoksi välttämättömiä. Nämä evästeet eivät kerää käyttäjästä tietoa, jota voitaisiin hyödyntää markkinoinnissa tai muistamaan käyttäjän valitsemia sivustoja.

Suorituskykyä mittaavat evästeemme keräävät tietoa siitä, miten käyttäjät käyttävät verkkosivujamme (esim. eniten käytetyt sivut, mahdolliset virheviestit). Nämä evästeet eivät kerää käyttäjistä tunnistettavia tietoja, vaan ne ovat anonyymejä ja niitä käytetään ainoastaan parantamaan nettisivujen toimivuutta.

Sivuilla olevat kolmansien osapuolten liitännäispalvelut (esim. mainokset, YouTube-videot, Google-tilastointi tai Facebook-liitännäiset) saattavat tallentaa käyttäjän tunnistamiseen käytettävää tietoa, mihin emme valitettavasti voi vaikuttaa. Jos haluat estää niitä seuraamasta liikkumistasi verkossa, voit kytkeä ns. kolmannen osapuolen evästeet pois käytöstä selaimesi asetuksista. Ohjeet löydät selaimesi ohjesivuilta.

Sivuillamme saattaa olla myös painikkeita, jotka helpottavat sisällön jakamista eri verkkoviestintäympäristöihin ja sosiaaliseen mediaan. Jos käytät näitä painikkeita, valitsemaltasi palvelulta voidaan asettaa eväste päätelaitteellesi. Nämä evästeet eivät ole hallinnassamme. Lisätietoja kolmannen osapuolen evästeiden käytöstä saat kyseisen osapuolen verkkosivulta.

4. Evästeiden hallinta ja estäminen

Jos et halua vastaanottaa evästeitä, voit muuttaa Internet-selaimesi asetuksia niin, että saat ilmoituksen aina kun evästeitä ollaan lähettämässä tietokoneellesi. Vaihtoehtoisesti voit estää evästeiden käytön kokonaan. Evästeiden käyttöä voi rajoittaa tai sen voi estää Internet-selaimen kautta (katso tarkemmat tiedot selaimen ohjeista).

Jos estät evästeiden tallennuksen tai poistat ne käytöstä, jotkin verkkosivujemme toiminnoista eivät välttämättä toimi oikein.

Sulje